maanantai 24. joulukuuta 2012

Kristus meissä maailman toivo

Olen minä tässä miettinyt tätä elämän menoa. Miettinyt toisenkin kerran ja ihmetellyt. Välillä se vetää hiljaiseksi, kun taas toisen kerran se villiintyy sanojen virraksi.

Mietin mitä minä sanoisin tai kirjoittaisin. Sain vain kaksi sanaa: Jumalan nälkä. Hiljennyin ja sitten sanat alkoivat virrata verkkaisesti. Tunteet, ajatukset ja kokemukset solisivat muotoutuen sanoiksi, jotka löysivät toinen toisensa. Niin syntyi Jopin psalmi Jumalan nälästä.

Lue sinä, toinen nälkäinen. Löydä ja koe täyttymystä Jumalassa. Ja hänen tekonsa, läsnäolonsa ja vaikutuksensa tehköön sinusta ja minusta, meistä yhdessä seurakunnan, joka sekä levittää Jumalan nälkää, että ravitsee.

Jumalan nälkä
Kaiherrus minussa, joka odottaa täyttymystänsä.
Kaiherrus, jonka tunnistan ja muistan olleen läsnä elämässäni kaiken aikaa.

Jumalan nälkä.
Maistiaisista se on vain yltynyt.
Katsellessani toisten elämää ja kokemuksia oma kaipuuni on vain kasvanut.
Joskus, liian harvoin, jotain olen itse kokenut, vaikutus on ollut sama.
Jano, nälkä ja tarve on kasvanut kasvamistaan.
Koen sen hiljaisena kaipuuna ja ikävänä, tai rajuna kipuna, tyhjyytenä joka nielaisee kaiken.

Jumala nälkä.
Se on ajanut minut epätoivoon. Ja epätoivossa tarrautumaan korvikkeisiin.
Korvikkeisiin, jotta tuntisin, jotta kokisin edes jotain.
Ja koenhan minä; syyllisyyttä, häpeää ja kasvavaa epätoivoa.

Jumalan nälkä.
Ei ole kuitenkaan kadonnut. Ei, vaan kasvanut kasvamistaan.
Se on edelleen kuin kirkas tähti pimeällä taivaalla antaen toivoa.
Ja lohdutusta; koska kaipaan voin vielä toivoa.
En ole vielä tyystin paatunut, ajautunut pois Jumalan vaikutuspiiristä.

Jumala nälkäni muistuttaa minua alkuperästäni tässä maailmassa.
Tässä synnin ja korvikkeiden maassa, en ole tyytynyt, enkä tyydy sen antimiin.
Tyydytykseni, leponi ja tarkoitukseni täyttyvät vain sinussa, sinun läheisyydessäsi.
Jumalan nälkä, se olet sinä minussa.
Mutta miten voisin sen ymmärtää.
Miten voisin sen antaa viedä minut mennessään.
Miten se, jonka nyt koen kaipuuna ja kipuna, voisi muuttua voimakseni.
Todellisuudeksi, jonka kautta sinä ja sinun muotosi minussa voisi kirkastua.

Jumalan nälkä.
Miten se voisi levitä kauttani.
Ei kipuna, vaan janona ja samalla täyttymyksenä.
Jumala sinä minussa ja minä sinussa.
Me yhdessä synnin ja maailman voittajina.
Palvelijoina kunnes vajaa lopullisesti lakkaa ja sinun valtakuntasi täyttää kaiken.

Ja minut ravitaan…


Jopi on Turun vapaaseurakunnan (tunnetaan myös nimellä Armontalo) johtaja. Jopi rakastaa positiivista ja radikaalia toimintaa enemmän kuin kauniita puheita. Jopi nauttii sitä, että saa tunnistaa ja valtuuttaa sekä varustaa nuoria johtajia Jumalan valtakunnan toimintaan.

maanantai 17. joulukuuta 2012

Hengitysvaikeuksia?

Syksyn mittaan olen kärsinyt hengitysvaikeuksista. Muutaman askeleen jälkeen hengittäminen on ollut työlästä. On sanottu, että rukous on Jumalan lapsen hengittämistä. Tämä toteamus on saanut uutta ulottuvuutta elämässäni. Hengittäminen ja rukous ovat todella välttämättömiä. Säännöllisyys on tarpeen. Pitkät tauot ovat pahasta. Ja kun elämässä on haasteita, pitkiä matkoja käveltävänä, tarvitaan tehokasta hengittämistä. Näin on rukouksenkin kanssa. Aina tarvitaan rukousta ja erityistilanteissa tarvitaan kiihkeää rukousta.

Elämän rajallisuus on toinen asia, josta nämä hengitysvaikeudet puhuivat. Lapsena minulle luettiin iltarukous: levolle lasken Luojani, armias ole suojana, jos en sijaltani nousisi, ota tykösi. En oikein ole tajunnut tuota rukousta. Siinä on vaikeita sanoja. Ajatus siitä, ettei aamulla herää on ollut minulle täysin vieras. Nyt marraskuussa, elämäni ensimmäisen kerran, totesin, että entä jos huomista aamua ei tulekaan. Tähän asti olin pitänyt itsestään selvyytenä seuraavaa aamua. Lisäksi tällä viikolla kuulin työtoverini menehtyneen sairauteen. Elämä on oikeasti rajallinen lahja. Psalmissa 90:12 pyydetään: ” Opeta meille, miten lyhyt on aikamme, että saisimme viisaan sydämen”.  Löysin rauhan rukouksessa. Löysin varmuuden, että Jumala ottaa minut tyköni Jeesuksen tekemän työn tähden. Tässä rauhassa ja varmuudessa on hyvä nukahtaa joka ilta.


Tapio on New Wine Finland -johtotiimin jäsen ja on kolmen lapsen isä, puoliso, opetuslapsi ja pastori. Intohimona paikallisseurakunta ja sen luontainen kehitys - ellei aivan itsestään kasvaminen. Harrastuksena mm. lukeminen, penkkiurheilu ja rakentaminen.

maanantai 10. joulukuuta 2012

Äärettömän lähellä

Yksi New Winen arvoista on Jumalan äärettömyys ja läheisyys. Tällä tarkoitetaan sitä, että me uskomme Jumalan majesteettisuuteen, kaikkivaltiuteen ja äärettömyyteen. Mutta samanaikaisesti uskomme, että me voimme kohdata tämän äärettömän suuren Jumalan läheisesti ja henkilökohtaisesti ja päästä syvään yhteyteen hänen kanssaan. Jotta voimme päästä tähän ja elää hänen kunniakseen, me tarvitsemme elävän Jumalan muuttavaa ja luovaa sanaa.

Kahden edellisen blogikirjoittajan aiheet ovat liittyneet Raamattuun. Enkä yhtään ihmettele. Myös omaan mieleeni on noussut monia Raamattuun liittyviä muistoja ja merkittäviä virstanpylväitä elämäni varrelta. Tunnen syvää kiitollisuutta siitä, että sain ensimmäisen Raamattuni ollessani vasta lapsi, ja pyhäkoulun ja kodin vaikutuksesta intoni sen lukemiseen kasvoi. Niin opin tuntemaan Jumalaa ja uskoni alkoi vahvistua. Raamatusta sain arvopohjan elämäni valintoja varten, ja sen kautta Jumala on puhunut ja johdattanut monissa elämäni vaiheissa.

Raamattu ei ole vain mielenkiintoinen ja erilainen lukukokemus, vaikka onhan se sitäkin. Ovathan tutkijat löytäneet siitä harvinaislaatuisen taidokasta runoutta ja monipuolista symboliikkaa. Mutta erityisesti Raamattu kertoo elävästä Jumalasta ja hänen meille ihmisille valmistamastaan pelastuksesta ja vapautuksesta. Se kertoo, mitä pelastus oikein tarkoittaa ja miten pääsemme siihen sisälle, elämään siinä. Raamattu todistaa Jumalan halusta olla jatkuvassa ja tiiviissä vuorovaikutuksessa meidän kanssamme.

Raamattu on pullollaan kertomuksia siitä, miten Jumalan lausuma sana on muuttanut täysin ihmisten elämän. Lähes mistä kohtaa vain kun Raamatun aukaisee, siellä Jumala puhuu tai Herra sanoo tai Jeesus opettaa jotakin. Ja aina, kun Jumala lausuu jotain, tapahtuu uskomattomia asioita. Jumalan sanassa on voima, eikä se palaa tyhjänä, vaan tekee aina sen, mitä varten se on lähetetty (Jes. 55:11). Kun Jumalan sana tulee kohti, ei kukaan eikä mikään jää entiselleen.


Johanna Sarento toimii taloushallinnon tehtävissä seurakunnassa. Sydämen toive on nähdä Jumalan valtakunnan laajentuvan ja olla siinä mukana. Johannalla ja Markulla on kolme aikuista lasta. New Winessa hän on johtotiimin sisäisen tiedonkulun yhteyshenkilönä.

keskiviikko 5. joulukuuta 2012

Raamattu ja minä


Jumalan kirja, Raamattu herättää meissä ihmisissä monenlaisia tunteita, käsityksiä ja mielipiteitä suuntaan jos toiseenkin. Kohta taas luemme jouluevankeliumia kirkoissa ja kodeissa. Mitä Raamattu minulle merkitsee? Tässä muutama hetki kohtaamisista Raamatun kanssa.
Kasvoin täysin uskonnottomassa kodissa ensimmäiset 7 vuotta. Kouluun mennessä en vielä tiennyt mitään kirjasta nimeltä Raamattu. En edes, että sellainen kirja oli olemassa. 

Muistikuva 1

Ollessani ekalla luokalla heräilin usein yollä. Monena yönä näin, kuinka isäni istui nojatuolissa lukemassa jotain kirjaa. Joka yö sama kirja. Hänen suupielessään olevan savukkeen savu kohosi valkoisina kiemuroina lukulampun valossa. Tuhkakuppi täyttyi aamuyöhön mennessä. Kirja ihan ilmeisesti piti hänet otteessaan.
Vasta paljon myöhemmin ymmärsin, että tuo kirja oli Raamattu. Ensimmäinen kohtaamiseni Raamatun kanssa.
Aikaa myöten Raamatun sanoma muutti isäni ja perheeni elämän.

Muistikuva 2

Toinen tärkeä kohtaaminen Raamatun kanssa liittyi lukioaikaan ja Jeesus-herätyksen aikaan. Raamatusta tuli pikkuhiljaa nuoren elämän käsikirja, josta hahmottuivat etiikan raamit ja elämänmalli.
Raamattuni sai sen ajan ”hippi”-lookin. Se oli aina mukana. Sitä luettiin ahkerasti ja etsittiin ratkaisuja moniin asioihin. Poliittisen tiedostamisen herääminen, eriarvoisuuskysymykset, evoluutio vai luominen - keskustelut kävivät kiivaina, kysymyksiä nousi, hippi-Raamattuni kului käsissä.

Muistikuva 3

Nelikulmainen pöytä jossain Pohjanmaan pienen seurakunnan takahuoneessa. Istun juurivihityn mieheni kanssa pöydän ääressä vastakkain. Luemme 1. Mooseksen kirjaa toinen toisillemme - kommentoiden.
Kulunut hippi-Raamattu oli vaihtunut uuteen.  Sen ensilehdellä oli omistuskirjoitus, jonka poikaystäväni oli antanut ohjenuoraksi: ”Autuas se ihminen, joka on löytänyt viisauden, ihminen joka on saanut taidon” (Sl 3:13).
Samalla aukeamalla lukee myös:
“Read the Bible – to see Him more clearly
         to love Him more dearly
         to follow Him more closely
         to serve Him more sincerely”
Raamatusta tuli yhteinen kirja, jonka kautta aloimme tutustua Jumalaan, Hänen suunnitelmiinsa – siihen, miten Hän katsoo maailmaa. Maailmankuva avartui, Jumalan suuruus hämmensi ja kiehtoi.

Muistikuva 4

Luokkahuone raamattukoulussa. Taululla outoja koukeroita, koinee-kreikkaa. Pänttäämistä, kielioppia, uusia sanoja . . . Pikkuhiljaa Raamatun sanat alkoivat saada syvempiä, vivahteikkaampia merkityksiä. Alkukielisten ilmaisujen suorasukaisuus yllätti ja häkellytti. Missä onkaan se ”kaanaan” kielinen sävy, jota olin tottunut kuuntelemaan Raamatusta puhuttaessa? Uuden kielen avautuessa Raamatun lukemisesta tuli yhä kiehtovampaa.

Muistikuva 5

Neljä lasta sohvalla rivissä. Odottavat malttamattomina, että jatketaan edellisiltaista kertomusta Daavidista. Jokainen haluaa vuorollaan pitää sinistä Lasten Raamattua kädessään. Pojat olivat päivällä leikkineet Daavidia, oli viitat ja miekat, oli taistelujen tohinaa. Mutta ”Daavid on PARAS-H-H!” Koska Jumala on hänen kanssaan.
Vuosien varrella Lasten Raamattu luettiin monta kertaa kannesta kanteen ja aikanaan se vaihtui sarjakuva-Raamattuun, joka edelleen – kovin kuluneena ja hiirenkorvilla – istuu kirjahyllyssä hienompien kirjojen välissä.
Isompina lapsilla oli kullakin omat Raamatut, jotka eri tahtiin ikääntyivät isäntiensä käsissä. Yhdellä oli vaarin antama hieno ”saarna-Raamattu”, toisella pokkari, kolmannella modernein englanninkielinen, neljännellä itsekansitettu tilkkupeitto-Raamattu.
Raamatun teksti ja sisältö pitävät otteessaan, antavat perustan, raamit ja suunnan elämälle.

Muistikuva 6

Ennen pitkää alkukiellisestä uudesta Testamentista tuli työkalu. Kielioppi, rakenteet ja sanat tulivat osaksi työnkuvaani. Nyt Raamattuni rinnalla on syntaksia, analyyttista sanakirjaa, tekstivariantteja …Yritän avata samoja rikkauksia, joita itse opin vuosia sitten, uusille lukijoille.

Muistikuva 7

Varhainen kevätaamu, mukissa tuoksuu tuore kahvi, kuuntelen, kun mieheni lukee ääneen Luukkaan evankeliumista. Uudenlainen kuva Jeesuksesta aukenee: miten radikaali, miten epäuskonnollinen, miten rohkea, millainen tilannehuumorin taju…  En vielä taidakaan tuntea kovin hyvin sitä Jeesusta, jonka edesottamuksia Luukas kuvailee. Tällasita Jeesusta tahdon seurata ja oppia Häneltä! Matka siis jatkuu…

Muistikuva 8

Isäni, 95 v., loikoilee vuoteellaan vanha ruskea käytön kuluttama Raamattu käsissään. Kuinkahan monta kertaa isä on sen jo lukenut läpi?. Isän elämän se muutti, oli ohjekirjana lähes 50 vuoden ajan  aina  vanhuuden hauraimpiin  vuosiin. Kuitenkin aina se oli aina  tuore ja mielenkiintoinen hänelle.

Tämä Jumalan Sana kantaa minuakin, miestäni, lapsiamme ja lapsenlapsiamme.

Helena toimii Suomen Alfa-kurssin toiminnanjohtajana ja Suomen teologisen opiston tuntiopettajana. Helena on Simon vaimo ja he asuvat Tammisaaressa. Helenan erityisosaamisiin kuuluvat Uuden testamentin kreikka, puutarhan hoitaminen sekä kaikenlaiset kauniit jutut.

tiistai 27. marraskuuta 2012

Mitä lukisin?

Jo nuorena opin, että kristityn on hyvä lukea Raamattua. Välillä on ollut kiinnostavaa lukea ja välillä taas on homma maistunut puulta. Ehkä sinullekin tuttua?

Kerran oli taas menossa puuduttava vaihe. Tuntui, etten saa Raamattuun otetta. Kertailin tuttuja lempijakeita miettien, mistä kohtaa alkaisin lukea säännöllisemmin. Olimme KohtaamisPaikassa juuri tuolloin aloittamassa yhteistä raamatunlukuohjelmaa. Ajattelin, että lähden mukaan. Katsoin lukuohjelmaa ja ensimmäinen ajatukseni oli – jos olen nyt ihan rehellinen – se, että minähän tiedän nämä juoluevankeliumin tapahtumat jo, en jaksaisi tuttuja juttuja aina uudelleen kelata.

Tartuin kuitenkin Raamattuun. Pyysin, että Pyhä Henki puhuisi lukemani tekstin kautta ja aloin lukea Luukkaan evankeliumia. Kuinka ollakkaan vanha tuttu teksti alkoi elää. Hämmästyin ja innostuin. Tämä koskettaa ja rohkaisee.

Minua rohkaisi Luukkaan 2. luvun lopun kertomus siitä, kuinka vanha Simeon odotti Herran Voideltua, lohduttajaa. Sain uutta toivoa ja rohkeutta odottaa apua omien keskeneräisten asioideni kanssa. Vakuutuin, että asiani on Jeesuksen tiedossa ja Hän auttaa ajallaan.

Jatkan edelleen Raamatun lukemista KohtaamisPaikan lukuohjelman mukaan. Se on osoittautunut käytännölliseksi tueksi raamatunlukemisessa. Myös minulle.


Tiina on Jyväskylän KohtaamisPaikan työssä yhdessä miehensä Mikan kanssa. Tiina ja Mika ovat tuoreita appivanhempia. Tiina tykkää puutarhanhoidosta ja käsillään tekemisestä. Facebook-sivujen kuvatkin kertovat näistä tykkäämisistä.

maanantai 19. marraskuuta 2012

Kuka on sankarisi?

Sankari voi tuntua turhan hienolta sanalta, mutta uskallan kuitenkin käyttää sitä. Jokaisella sellainen varmaankin on, joku, jota ihailee tai kunnioittaa ainakin jollakin tavalla. Lopulta elämämme tärkeimpiä asioita on se, keitä pidämme sankareina. Se muovaa vähitellen luonnettamme. On hyvä tarkkailla, ketä ihailemme, sillä se kertoo, mihin suuntaan olemme muuttumassa.

Jumalalta oppiminen on suhteessa oppimista. Nykyisin puhutaan usein mentoroinnista. Se oli Jeesuksen menetelmä, kun hän valmensi kahdentoista opetuslapsen joukkoa. Se oli myös Paavalin elämäntyyli: ”Seuratkaa minun esimerkkiäni, niin kuin minäkin seuraan Kristusta” (1. Kor. 11:1), ”Noudattakaa minun antamaani esimerkkiä, veljet, ja ottakaa oppia niistä, jotka elävät meidän tavallamme.” (Fil. 3:17) Paavali kulki lähetysmatkoillaan yleensä tiimin kanssa ja uskalsi olla esimerkkinä toisille, vaikka hänenkään elämänsä ei tietenkään ollut täydellistä.

Tahtoisin rohkaista meitä, että hankkisimme elämäämme Paavalin, Barnabaksen ja Timoteuksen (Apt. 15-16), tai voisimme hahmottaa, keitä he elämässämme ovat. Meillä olisi hyvä olla Paavali, joku hengellinen isä tai äiti, meillä olisi hyvä olla Silas tai Barnabas, tasavertainen rohkaisija ja työtoveri. Samoin meillä olisi hyvä olla myös Timoteus, joku nuorempi, joka voi kasvaa meidän kanssamme.

Jos tällainen hahmottaminen tuntuu vieraalta, niin tärkeää on kuitenkin, että mahdollisuuksien mukaan elämme seurakunnan yhteydessä tavalla tai toisella. Seurakunnassa voimme nähdä, miten toiset kristityt elävät ja ottaa heistä mahdollisesti mallia. Heissä voimme aavistella myös Jeesuksen läsnäoloa ja Jumalan kehittämää luonteenlaatua. Itselleni esikuvat ovat olleet tärkeitä vuosien varrella yrittäessäni hahmottaa, miten kristittynä tulisi elää. Jeesus on myös antanut nimenomaan yhteen kokoontuville seuraajilleen suuria lupauksia. ”Sillä missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään." (Matt. 18:20)

Tärkein on siis lopulta suurin sankarimme, Jeesus Kristus.

”Herrani Kristuksen Jeesuksen tunteminen on minulle arvokkaampaa kuin mikään muu. Hänen tähtensä olen menettänyt kaiken, olen heittänyt kaiken roskana pois, jotta voittaisin omakseni Kristuksen.” (Fil. 3:8)

A. W. Tozer on todennut vapaasti sovellettuna jotenkin näin: Tärkein asia sinussa on se, mitä uskot Jumalasta. Muutut sen kaltaiseksi, jota palvot.

(“What comes to mind when we think about God is the most important thing about us.” “Whatever a man wants badly and persistently enough will determine the man's character.”)

Kannattaa siis olla tarkkana sen suhteen, ketä ihailee, ketä pitää sankarina. Se muovaa meitä.


Jukka toimii Suomen Lähetysseurassa Lapuan hiippakunnan lähetyssihteerinä ja asuu Jyväskylässä. Hän on Kirsin mies ja neljän lapsen isä. Ulospäin suuntautuva seurakunta armolahjoineen innostaa edelleen! Jukka vastaa New Winen johtajaretriittitoiminnasta.

maanantai 29. lokakuuta 2012

Facebookista opittua

Olen mukana Facebookissa, vaikka teen omia päivityksiä harvoin. Facebookissa on muutamia todella hyviä sivustoja. Yksi lempisivuistani on John Wimberin ajatuksista ja opetuksista koottu. Wimber kuolemasta on jo 15 vuotta, mutta hänen vaikutuksensa tuntuu edelleen.

Luin jokin aika sitten Wimberin koottuja ajatuksia ylistyksestä. Raamatun mukaan Jumalan ylistäminen on tärkeää ja siksi se on keskeistä New Winessa. Seuraavassa facebookista löytämiäni Wimberin koottuja:

  • ylistyksessä ei ole kyse persoonastamme, luonteestamme, henkilökohtaisista rajoituksistamme, seurakuntataustastamme tai omista mieltymuksistämme. Kyse on Jumalasta.
  • ylistyksessä keskeistä ei ole se, mitä me pidämme siitä. Ylistys ei ole meitä varten, vaan Jumalaa varten. Hän joko tykkää siitä tai sitten ei.
  • kokemus Jumalan läheisyydestä on ylistyksen sivutuote. Emme ylistä siksi, että kokisimme Jumalan läsnäoloa. Jumalan on ylistyksemme arvoinen kaikissa tilanteissa.
Ylistys on seurakunnan kannalta keskeistä. Se on kuin näyteikkuna siitä, millaiseen Jumalaan uskomme. Muistan tilanteen, jossa eräs satunnainen kävijä tuli KohtaamisPaikkaan vuosia sitten. Hän ei ollut tottunut käymään hengellisissä tilaisuuksissa. Hän ei poistunutkaan tilanteesta ohjelmaosuuden loputtua, vaan jäi saliin kosketettuna. Hän sanoi, että Jumala näyttää olevan näille ihmisille todellinen. Se oli hänelle aivan uusi kokemus ja se välittyi nimenomaan ylistyksestä.

Ylistä Herraa, minun sieluni,
ja kaikki mitä minussa on,
ylistä hänen pyhää nimeään.
Ylistä Herraa, minun sieluni, älä unohda,
mitä hyvää hän on sinulle tehnyt.

Ps 103:1-2


Mika on Jyväskylän KohtaamisPaikan pappi. Hän on naimisissa Tiinan kanssa ja on kolmen aikuisen pojan isä. Mika tykkää urheilusta - lenkkeilee ja hiihtää ja on innokas penkkiurheilija. Lomalla Mika ja Tiina suuntaavat Lappiin patikoimaan. New Winessa Mika vastaa kumppanien verkostosta.

maanantai 22. lokakuuta 2012

Maine meni

Haloo! Mikä ihmeen maine? Ja minultako?

Vapahtajamme riippui ristillä häväistynä, pilkattuna, alastomana. Ja minä parun maineeni perään. On oikeastaan raskasta elää, jos täytyy miettiä, mitä muut minusta ajattelevat. Onnellinen se, joka on sinut itsensä kanssa, jonka itsetunto osaa nauraa itselleen.  Vapaus maineen menettämisen pelosta on erinomaisen rentouttavaa. Kadehdittavan rentouttavaa, sillä se on taito tai lahja tai kasvun tulos.

Ja mistähän tuollaisen lahjan saisi?

Ei siihen ihan oikotietä ole, sillä ihminen taitaa olla ainakin hiukan kehujen ja peukkujen perään. On mukava olla suosittu. Ja jos ei nyt ihan seurapiirien keskiöön pääsisikään, niin siinä liepeilläkin on hienoa roikkua. Kuuluisuuksien tuttava, julkkisten kamu tai jopa yhteiskunnan kermaan kuuluva ja TV:sta tuttu, kas se olisi jotain. Hengellisissä piireissä pitäisi kai sanoa, että TV7:sta tuttu kasvo, radio Dein vakioääni, kuuluisa profeetta, suosittu julistaja, yleisöä keräävä megatähti. Myönnän lankeavani tähän jengiin.

Pääsee helpommalla, kun on edes itselleen rehellinen. Jumalan edessä ei kannata teeskennellä. Ihmisiä voi petkuttaa, mutta silloinhan ollaankin jo valheen poluilla, eiköstä vaan! Nykyään on tapana tulla ulos kaapeista, milloin mistäkin. Tässä olisi tarjolla yksi kaappi, josta voisi hiipiä  päivänvaloon tunnustamalla, että on maineen perään ja rakastaa suosionosoituksia....ja osaa pukea tämän kaiken hengelliseen kaapuun väittämällä, että etsii vain ja ainoastaan Jumalan kunniaa. Hohhoijakkaa!

Rehellisyys tuo vapauden. On mahtavaa saada myöntää, hei, olen väärässä, en tiedä ihan kaikkea, munasin, puhuin pieleen, olen se, mikä olen: joissain asioissa hyvä, joissain asioissa avuton. Tarvitsen ystäviä. En selviä ilman muiden kristittyjen tukea. Olen osa Herramme seurakuntaa.

Armon ymmärtäminen on avain rohkeuteen olla rehellinen. Armon varassa pelastumme. Armo kasvattaa. Armo tekee armolliseksi itseään ja muita kohtaan. Armo vapauttaa aitoon ihmisyyteen. Herramme Jeesus, joka menetti kasvonsa ja siis maineensa toi meille tämän armon.

Samainen armo auttaa meitä ymmärtämään asemamme kristittyinä, kuninkaallisina, Jumalan lapsina. Emme ole mitään rupusakkia, vaikka meillä onkin puutteemme. Emme ole universumin pohjasakkaa, vaikka meitä pilkataan. Asemamme ei ole enää kiinni maailman suosionosoituksista, vaan Jeesuksen meille ansaitsemasta armosta. Maineet menevät ja tulevat, armo jää ja se kantaa.

Mutta emme saa ajaa itseämme myöskään sille karikolle, jossa tahallaan heittäydytään hölmöiksi. Mutta se ansaitsisi oman bloginsa se. Ehkäpä siitä joskus lisää. Yhden tasapainoittavan ajatuksen heittää kehiin Bill Johnson sanomalla, että meidän tulee palvella kuninkaallisella mielellä ja hallita palvelijan asenteella.

Ja sen vielä ääneen ajattelen, että jotain tästä vapaudesta olen saanut oppia viime vuosina siellä, missä uutta viiniä tarjoillaan: kun Pyhä Henki koskettaa, tuntee itsensä onnelliseksi, minä syntinen olen Jeesuksen tähden vanhurskautettu, tehty Jumalalle kelvolliseksi. Kerskaukseni on ristiinnaulittu Jeesus Kristus.


Heikki on töissä Suomen Lähetysseurassa kirkollisen työn koordinaattorina. Hän on perheensä kanssa ollut lähetystyössä Taiwanilla. Heikki lenkkeilee paljon sekä kirjoittelee blogeja ja ajatelmiaan Facebookiin. Hän nauttii, kun saa olla mukana rukouspalvelussa ja opettaa Jeesuksesta.

maanantai 15. lokakuuta 2012

Tähtiä taivaalla

Syksy on tuonut pimeyden. Moni kaipaa jo lunta helpottamaan synkkiä iltoja. Katse kääntyy usein taivaalle, joka tänä syksynä on ollut lähes aina pilvien peittämä. Tähtiä ei ole näkynyt.

Sanassa meitä verrataan tähtiin taivaalla – saamme loistaa, tai meidän tulisi loistaa. Taivaan tähdet loistavat aivan itsestään, ja planeetat heijastavat auringon valoa. Voimme nähdä pimeällä, kuinka tähdetkin toteuttavat Jumalalta saamaansa tehtävää: ”Ylistäkää Häntä, kirkkaat tähdet!

Tähdet antavat valoa pimeälle taivaalle – paitsi, jos on pilvistä. Pilvet voivat estää valon ja evankeliumin ilon näkymisen niin omassa elämässämme kuin kokonaisten seurakuntienkin toiminnassa. Jumalan valtakunnassa vallitsee vanhurskaus, rauha ja ilo Pyhässä Hengessä. Filippiläiskirje paljastaa pilvien syntyvän riitojen, itsekkyyden, ylpeyden ja valittamisen seurauksena. Siinä meitä kehotetaankin olemaan moitteettomia ja puhtaita, jotta loistaisimme ”kuin tähdet taivaalla” pitäessämme esillä elämän sanaa turmeltuneessa maailmassa (Fil. 2:14-16).

Tähdille tehtävää

Missiologien mukaan maailmassa on enää noin 8000 saavuttamatonta kansanryhmää, joilla ei ole omaa kristillistä kirkkoa loistamassa Jumalan valoa. Jokaista tällaista ryhmää kohti maapallolla on kuitenkin jo tuhat kristillistä seurakuntaa. Jos evankeliumin esille tuonti nähdään tärkeäksi, riittää näin suuresta seurakuntien määrästä valon viejiä ”kaikille kansoille”. Maailman saavuttaminen evankeliumilla on tässä mielessä realistinen tavoite, jonka odotetaankin toteutuvan lähivuosikymmeninä.

Jumalan lapset ovat tähtiä tämänkin sukukunnan keskellä. Taivaan tähtiä saavat ihastella kaikki maailman kansat. Antakaamme myös sydämet valaisevan evankeliumin loistaa pilvettömältä taivaalta tämän ajan ihmisille niin lähellä kuin kaukanakin.


Leila on New Wine Finland johtotiimin jäsen ja toimii Rovaniemen vapaaseurakunnan pastorina. Hänellä on viisi omaa lasta ja kaksi lastenlasta. Kristittyjen yhteys ja kasvu ovat lähellä sydäntä. Niistä on saatu iloita kotikaupungin seurakuntien yhteisissä New Wine -tapahtumissa ja hankkeissa.

keskiviikko 10. lokakuuta 2012

Valtakunta-asenne vs heimolaisuus

Alkuajan Korinton seurakunnassa oli syntynyt ongelma. Seurakunta oli jakautunut puolueisiin. Kristityt määrittelivät kristillisyytensä jostain vähemmästä, kuin juuri Kristuksen seuraamisesta. Ihmiset ihannoivat eri saarnaajia ja julistajia jopa niin, että se synnytti vihamielisyyttä niitä kohtaan, joiden mieltymykset olivat toisenlaisia. Toiset olivat Apolloksen, toiset Keefaan,  toiset Paavalin ja vielä toiset oman esoteerisen ”Kristuksen” seuraajia. Näemme tässä Korinton prototyypin ”heimolaisuudesta”, jota leimaa asenne, jossa uskova määrittelee sen, mitä hän on, jostain vähemmästä, kuin Kristuksesta itsestään ja hänen seuraamisestaan.

Korinton tauti on ollut näkyvissä koko seurakunnan tai kirkon historian ajan. Sen laajetessa on syntynyt uskon sotia, jossa on otettu oikeus vainota ja tuhota niitä, jotka kuuluvat toiseen ”heimoon”, jotka kannattavat omista arvostuksistani poikkeavia näkemyksiä. Lisäksi on tunnistettavissa vähempiä heimolaisuuden piirteitä, jotka ovat omalta osalta heikentäneet sitä missiota, jonka Jumala on seurakunnalleen jättänyt.  Niitä on esiintynyt asenteellisella tasolla, jolloin niihin on saattanut olla vaikea tarttua. On ehkä hiljaa ajateltu, että me olemme oikeassa, muut muuttukoon. On koettu, että näihin asenteisiin ei ole tarvinnut puuttua. Tällaista heimolaisuutta voivat olla olla erilaiset ”laisuudet” ja ”läisyydet”, kuten vapaakirkollisuus tai muu kirkollisuus, jossa uskova määrittelee itsensä jonkin ”läisyyden” kannattajaksi ja näin tehden määrittelee jonkun toisen ulkopuolelle. Jopa oman liikkeemme sisällä tämä heimolaisuus on esiintynyt sellaisina tärkeinä pidettyinä seikkoina, jotka ovat estäneet aidon yhteyden liikkeen sisällä. Koimme tällaista Korinton taudin, heimolaisuuden, ilmentymää erityisesti 1970-luvulla.

Heimolaisuus ammentaa voimansa ja motivoituu toimintaan jostain vähemmästä, kuin Kristuksen seuraamisesta ja hänen ainoan kunnioittamisesta. Se on kapeaa ja tunkkaista katsomusta, jonka vastakohtana on Valtakunta-asenne, jossa keskus säilyy kirkkaana, mutta jossa reuna-alueilla löytyy laajaa hyväksymistä ja toisen näkemysten kunnioittamista. Paavali torjuu heimolaisuuden Valtakunnan kannalta vahingollisena asenteena ja haastaa ykseyteen yhteisen keskuksen Herran Jeesuksen ympärille.

Miten tunnistaa heimolaisuuden esiintymisen? Heimolaisuus ammentaa voimansa totutusta sitä kyseenalaistamatta. Heimoalaisuus määrittää olemassaolon historiasta ja etsii samalla tavalla ajattelevien seuraa ja kokee siinä turvallisuutta, samalla arvostellen toisenlaista ajattelutapaa.

Heimoalaisuutta on esiintynyt monessa muodossa. Vaikka pohdinta tästä on vielä jossain määrin epäkypsää, tuon huomioitani esille. Näyttää siltä, että jotkut seikat, joita olemme pitäneet itsestään selvinä, jopa välttämätöminä, ovatkin tarkemmassa tarkastelussa aiheuttaneet paljon jakautumista ja pahaa vuosisatojen aikana. Esimerkkinä tällaisista voidaan ottaa uskontunnustukset ja tunnustuskirjat, joiden tarkoituksena on kiteyttää uskomme sisältöä ja olemusta. Tähän asti hyvä, mutta kun nämä tunnustukset laitetaan keskukseen Kristuksen sijaan ja niiden mukaan määritellään sisällä olevat ja ulkopuolella olevat, saavat ne paikan, joka ei niille kuulu.  Otettakoon esimerkiksi yksi vanhan kirkon uskontunnustuksista, Athanasium, joka alkaa sanoilla ”Sen, joka tahtoo pelastua, on ennen kaikkea pysyttävä yhteisessä kristillisessä uskossa.  Sitä on noudatettava kokonaisuudessaan ja väärentämättä. Joka ei niin tee, joutuu epäilemättä iankaikkiseen kadotukseen.” ja päättyy ”Tämä on yhteinen kristillinen oppi. Se joka ei usko sitä vakaasti ja vahvasti, ei voi pelastua”.  Tällaisten kirjoitusten perusteella on tehty mitä hirvittävimpiä tekoja, joita kirkon historiasta saamme lukea. Uskon sisältöä on välttämätön pohtia ja opettaa, mutta oman opetuksen kanonisointi alkaa toimia Valtakunnan kokonaisuutta vastaan. Se on heimolaisuutta, jonka Paavali kirjeessään torjuu.

Kaikki opillisuuden ja oikeassa olemisen korostus ja vaatimus sen omaksumisesta on tätä heimolaisuutta, joka kaventaa jotain siitä kaikesta rikkaudesta ja näkökulmien moninaisuudesta, joka sisältyy Jumalan valtakuntaan. Sukua tälle ovat myös pyrkimykset yhtenäistää jumalanpalvelustavat, musiikkimaun kanonisointi ja muu sellainen, joita saatamme pitää tärkeänä ja luovuttamattomana. Ehkä naurettavimpana esimerkkinä tästä on reilun vuosikymmenen kestänyt kiista hengellisen laulukirjan tai kalvojen käytöstä jumalanpalveluksissamme. Siellä missä erityispiirteitä korostetaan ja tehdään niistä luovuttamattomia, alkaa elämä kapeutua ja visio Jumalan valtakunnasta hämärtyä.

Valtakunta-asenne
Valtakunta-asenne lähtee ajatuksesta, että ainoastaan Kristus on keskuksessa. Häntä ei voi vaihtaa. Evankeliumi hänen pahan valtojen voitostaan on sama.  Kaikessa on kysymys hänen tahdostaan ja hallintavallastaan. Uskon ytimessä on opin ja käsitysten yläpuolella oleva persoona. Valtakunta-ajatus on laaja. Siinä on tärkeä se, että kuuluu kansaan, joka on matkalla samaan päämäärään saman johtajan alaisuudessa. Meidät on Kristukseen kastettu.

Valtakunta-asenne edellyttää tietoista jatkuvaa asenteen tarkistamista ja muutosta, koska olemme luonnostamme heimolaisia. Siinä missä heimolaisuus on kapea-alaisuutta ja me-henkistä, valtakunta-asenne on raikasta ja avaraa. Siinä missä heimolaisuus määrittyy jostain vähemmästä, kuin näystä Jumalan valtakunnasta, valtakunta-asenne näkee kokonaisuuden – se hyväksyy ja iloitsee kaikesta moninaisuudesta ja rikkaudesta, joka syntyy erilaisuudesta ykseydessä, jossa keskuksena on Jeesus Kristus. Seurakunnassa se iloitsee aidosti erilaisuudesta, jonka Pyhä Henki synnyttää jakaen kullekin armoansa niin kuin tahtoo. Siinä missä heimolaisuudella on taipumus synnyttää kopioita, valtakunta-asenteen vallitessa syntyy tilaa uusille tavoille ilmentää sitä kaikkein tärkeintä – Jumalan valtakunnan todellisuutta.

Valtakunta-asenne edellyttää myös uutta näkemystä kodista – seurakunnasta. Siinä missä käsitys kodista on muodostunut yhteisestä historiasta tai ulkonaisesta; tutuksi ei tulleista tavoista, valtakunta-asenne etsii ajanmukaista olemisen kulttuuria kyetäkseen vaikuttamaan omassa ajassa.  Valtakunta-ajatus haastaa dynaamisiin suhteisiin, jossa koti on syvien ihmissuhteiden muodostama yhteys – ei vain paikka johon kokoonnutaan – ei edes kirkkorakennus. Valtakunta-asenne heijastaa ajatusta, että koti on vanhempien suhde – ei yhteinen huoneisto tai talo. Seurakunta on siellä, missä Kristus on läsnä Henkensä kautta. Muinaisen Jerusalemin temppelirakennuksen oli tuhouduttava, jotta jouduttaisiin rukoilemaan ”hengessä ja totuudessa”, jotta sisältö voittaisi muodon. Tämä oli skandaali heimolaisille, mutta voitto Jumalan valtakunnalle.

Valtakunta-asenne edellyttää pääasioiden erottamista sivuasioista. Raamatun ajan fariseukset olivat heimopäälliköitä. Heille sivuseikat, mitättömyydet ja muodot olivat tärkeitä. He etsivät niistä elämää. Tämä sama on jatkunut edelleen juutalaisuudeksi kutsutussa perinteessä ja vallannut alaa myös Jeesuksen synnyttämässä ekklesiassa – kirkossa. Olemme uudelleen rakentaneet temppelimme (kirkkomme) unohtaen Jeesuksen opetuksen totisesta rukouksesta ja jumalanpalveluksesta. Muoto on tullut tärkeäksi sisällön sijaan. Valtakunta-asenne edellyttää muodon ja sisällön erottamisen kykyä. Tällöin ei tule merkitykselliseksi, mitä lauluja laulamme, mistä opuksesta ja millä nuotilla, vaan sydämen asenne, jota voidaan ilmaista tänään näin ja huomenna noin.

Alkuseurakunnalle riitti uskontunnustukseksi se, että Jeesus on Herra, muu oli vaihtotavaraa. Jeesuksen Herraus toteutui Pyhän Hengen todellisen vaikutuksen kautta.  Oli yksi usko, yksi Herra ja yksi kaste. Tärkeää ei ollut kasteen muoto, vaan uusi elämän Kristuksessa.

Siellä, missä valtakunta-asenne vallitsee, on vapaus. Ihmiset kaipaavat elämää ja vapautta. Heimolaisuus tarjoaa valmista pakettia. Sen piirissä elämä kapenee. Siksi sinne missä tarjotaan elämää, jossa ainoastaan Kristus on keskeisenä – Valtakunnan laajojen horisonttien elämää – tulvivat elämän janoiset ihmiset vielä tänäänkin.


Simo Lintinen on Suomen teologisen opiston rehtori ja asuu vaimonsa Helenan kanssa Tammisaaressa. Heillä on neljä aikuista lasta ja 5+ lastenlasta. Simo puhuu itsestään erään laulun luonnehdinnan mukaan ”Mä oon Valtakunnan työmies, kuninkaalle työtä teen – kuninkaalle tietä myös sun sydämeen”. Simo on myös New Wine Finland -verkoston johtaja.

maanantai 1. lokakuuta 2012

Miten ”järkevä” ihminen voi uskoa?

Työkaveri kysäisi tuota kerran – ei pilkaten eikä imarrellen vaan ihan vain vilpittömästi ihmetellen. Kysymys uskosta mietityttää.

Huomasin nuorena, miten tuo kysymys näytti jakavan ihmiset ja mielipiteet kahtia. Kaikki eivät mitenkään voineet olla oikeassa. Ratkaisevaa oli, onko Jumala faktaa vai fiktiota. Lopulta, kun kysymys ei vain jättänyt rauhaan, ajattelin kysyä sitä suoraan Häneltä itseltään. Se ratkaisisi, mille puolelle itse asetun. Olin vakavissani, katsoin huoneeni kattoon päin ja esitin kysymykseni tyyliin ”jos olet olemassa, niin …”

En oikeastaan halunnut silloin tulla uskoon, pikemmin päinvastoin. Niinpä asetin asian ratkaisemiseksi merkin, joka Jumalan piti täyttää – poikamaisen ja melko vaikean mutten mahdotonta. Yllätyksekseni merkki toteutui seuraavana päivänä. Hätäännyin siitä ja yritin rikkoa sääntöjä manipuloimalla asian toiseksi omin voimin. Se näyttikin onnistuvan – kunnes yritys vastoin todennäköisyyksiä yhtäkkiä romahti täysin. Merkki jäi voimaan, enkä voinut sille mitään. Saatoin melkein nähdä hyväntahtoisesti ilkikurisen hymynkareen Taivaallisen Isän suupielessä…

Vastaus oli selkeä. Olisi ollut älyllisesti epärehellistä yrittää selittää se pois muka sattumana. Myöhemmin vielä opin, että tilastotiedekin olisi tässä tukenut Jumalaa ja sulkenut sattuman mahdollisuuden merkitsevästi pois. Päädyin siis uskomaan Jumalaan – ja juuri järjen takia, en siitä huolimatta. Sitä paitsi saamani vastaus paljasti kaupan päällisiksi, että Jumala onkin elämänläheinen ja lämminsydäminen hahmo, joka välittää yhdestäkin pienestä ihmisestä – ja jonka huumorintaju on vertaansa vailla!

Kysymys uskon olemuksesta pysyy ajankohtaisena uskossa olevallekin. Uskoon liittyy asioita, joita emme voi täysin ymmärtää. Toisiin rukouksiin näemme vastauksia, toisiin emme. Jeesuksen opetus ja kommentit opetuslapsille kertovat, että uskolla on suuri merkitys paitsi pelastukselle, myös sille kuinka voimme auttaa toisiamme ja toteuttaa Jeesuksen omilleen jättämää maanpäällistä palvelutehtävää. Vanhan kirkkoraamatun määritelmä uskosta (Hbr 11:1) – luja luottamus siihen mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy – pätee sekä pelastavaan että käytännön elämässä harjoitettavaan uskoon. 

Markuksen loppuluku lupaa paljon. Se rohkaisee ja samalla haastaa meitä. Uskoa voi vain sellaiseen, jota pitää mahdollisena, ainakin jossain määrin. Mahdollisina taas pidämme usein Tuomaan tapaan asioita, joita olemme nähneet tai kokeneet. Tärkeämpää on ehkä kuitenkin se, kuinka paljon luotamme lupausten antajaan. Mitä enemmän koemme Jumalan läheisyyttä ja huolenpitoa ja opimme tuntemaan Hänen sydäntään, sitä rohkeammin uskallamme uskoa myös Hänen yliluonnolliseen apuunsa ja vastauksiinsa. Ja ottaa tarvittaessa riskejäkin (ojentautua sen mukaan, mikä ei näy). Silloin vastaukset näyttävät lisääntyvän, mikä taas kasvattaa luottamusta vähän lisää. Ja niin edelleen.

Isän sydäntä oppii tuntemaan niin kuin kenen tahansa muunkin – olemalla Hänen kanssaan. Teemme valintoja päivittäin, tahtomattammekin. Jos/kun valitsemme suosia ja ruokkia nälkäämme Jumalaa kohtaan – joka muun nälän tapaan kasvaa syödessä – kohtaamme yhä useammin Jumalan hyvyyden ilmentymiä, sekä luonnollisia että yliluonnollisia. New Wine -opetukset auttavat tässä prosessissa tehokkaasti. Meissä kasvaa järjenkin hyväksymä (vaikkei ymmärtämä) konkreettinen odotus eli asennoituminen ja jopa toiminta sen luottamuksen mukaan, että Jumala toimii elämässämme, tarvittaessa luonnonlakien sijasta oman kaikkivaltiutensa pohjalta. Tämä on uskoa, ehkä jotain sen tapaista, mitä Jeesus opetuslapsiltakin odotti.

Taitaakin olla niin, että on nimenomaan järkevää uskoa. Tai ei ole järkevää olla uskomatta…

Pekka Valmari

Pekka on Rovaniemen vapaaseurakunnan puheenjohtaja. Yhdessä puolisonsa Leilan kanssa hän koordinoi paikallista New Wine -toimintaa. Lasten ja nuorten asiat ovat tuttuja oman perheen lisäksi siviilityöstä.

maanantai 24. syyskuuta 2012

Uskon ja tekojen välinen ristiriita?

Uskonpuhdistus sanoi sen selvästi: ihminen ei pelastu tekoja tekemällä vaan uskomalla Kristukseen. Mutta mitä tämä tarkoittaa käytännössä? Sitäkö, että usko on jotakin intellektuaalista pyörittelyä uskollisuuden ja kuuliaisuuden sijasta? Jos teoilla ei todella ole väliä, miksi Paavalin teksti on täynnä imperatiiveja ja Jeesuskin nostaa riman hurjan korkealle? Onko Roomalaiskirjeen sanoma todella ristiriidassa Jaakobin kirjeen kanssa?

Mitäpä jos ongelmamme on keinotekoinen ja johtuu väärästä näkökulmasta? Raamattu lausuu yhä uudestaan ja uudestaan: "Kristuksessa." Itse asiassa koko Uudesta testamentista löytyy vain kuusi tekstiä, jotka kuvaavat uskoon tulemista Kristuksen muuttamisena meihin. Kaikki loput - ja niitä on moninkertainen määrä - kuvaavat uskoon tulemista ihmisen osallistumisena ja samaistumisena Kristukseen.

Kun lain ja tekojen välistä ristiriitaa ajattelee tältä kantilta, huomaa, että todellinen ongelmamme on se, että näemme itsemme jatkuvasti irrallisena Jumalasta. Meitä ei ole tarkoitettu tottelemaan Jumalan käskyjä hänestä irrallaan vaan hänessä. Usko liittää meidät Kristukseen, koska se on raakaa luottamusta Häneen itsemme sijasta. Samalla Kristuksessa oleminen ei voi koskaan olla muuta kuin aktiivista ja uskollista kuuliaisuutta Jumalan tahdolle, koska elämme Kristuksen elämää ja osallistumme hänen kuolemaansa ja ylösnousemukseensa.

Siinäpä sinulle pähkinä purtavaksi. Siunattua päivän jatkoa.


Markus on Hiljan isä ja Arjan mies. Papiksikin on joku joskus kutsunut. Tällä hetkellä Markus on opintovapaalla rapakon toisella puolella suorittamassa teologian jatko-opintoja.

sunnuntai 9. syyskuuta 2012

Bää -asiaa

Minä tunnen lampaani ja ne tuntevat minut, sanoi tuo Hyvä Paimen. Jeesuksesta onkin helppo uskoa, että hän tuntee tarkkaan jokaisen lampaansa. Mutta kuinka hyvin voi lammas tuntea paimenensa?

Olen joskus nähnyt lampaan ihan läheltä. Jos muistan oikein, niin otuksen silmistä ei heijastunut erityisen syvällistä pohdintaa maailmankaikkeuden olemuksesta tai elämän tarkoituksesta. Ehkä lammas kykenee hyvinkin tunnistamaan paimenen äänen ja jopa seuraamaan sitä. Niinhän Jeesuskin sanoi. Mutta tuskin siinä lampaan ja paimenen välillä kovin kummoista vuorovaikutusta pääsee syntymään.

Jeesuksella oli kuitenkin mielessään jotain enemmän. "Minä tunnen lampaani ja ne tuntevat minut, niin kuin Isä tuntee minut ja minä Isän." (Joh 10:14-15) Jeesus sanoi olevansa yhtä Isän kanssa. Hän kuuli ja ymmärsi Isän puhetta, näki Isänsä tekoja ja toteutti hänen tahtoansa. Näin syvään ja todelliseen suhteeseen Jeesus ilmeisesti tuli kutsumaan meitäkin.

Johanneksen evankeliumin luvussa 17 Jeesus jatkaa samasta aiheesta.  Hän rukoilee Isältä, että hänen opetuslapsensa "olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä". Tämä ns. ylimmäispapillinen rukous ajatellaan tavallisesti rukoukseksi kristittyjen keskinäisen yhteyden puolesta. Kristittyjä kehotetaan sitten joko vaalimaan allianssihenkistä yhteiskristillisyyttä tai ponnistelemaan kirkkokunnallisen ekumenian puolesta näkyvän ykseyden aikaansaamiseksi – jotta Jeesuksen rukous tulisi vastatuksi.

Mutta onko tämä todella sitä yhteyttä, jonka puolesta Jeesus rukoili? Seuraavat jakeet valottavat asiaa enemmän. "Minä rukoilen, että että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa (jae 21). Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut. Sen kirkkauden, jonka sinä olet antanut minulle, olen minä antanut heille, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä."

Jeesuksen ei oikeastaan tarvinnut erikseen rukoilla Isältä uskovien keskinäistä yhteyttä, sillä siihen hän oli antanut selkeän tien jo aiemmin. "Minun käskyni on tämä: rakastakaa toisianne, niin kuin minä olen rakastanut teitä." (Joh 15:12) Sen sijaan hän ylimmäisenä pappina hartaasti rukoili, että opetuslapset hänen kauttaan pääsisivät yhteyteen Isän kanssa. Tämähän juuri oli Jumalan pelastussuunnitelman päämäärä: että ihmisen särkynyt yhteys Jumalaan eheytyisi. Jeesus pyysi Isältä, että hän saisi nyt ottaa paikkansa tässä suunnitelmassa: "Kun minä olen heissä ja sinä olet minussa, he ovat täydellisesti yhtä."

 New Winen rukouspalveluopetus korostaa hiljentymisen ja kuuntelemisen merkitystä. Jeesus on lunastanut ja kutsunut meidät elävään yhteyteen Jumalan kanssa. Tästä yhteydestä käsin me voimme myös palvella toisiamme rukouksin. Jeesuksen sovitustyön ansiosta kuka tahansa kristitty voi välittää toiselle Jumalan rakkauden kosketuksen.

Emme kuitenkaan pysty tähän ilman Pyhän Hengen apua. Henkensä kautta Jumala tuo valtakuntansa meidän keskellemme. Ilman Jeesuksen Henkeä me olemme eksyksissä kuin lampaat ilman paimenta. Ja suurin piirtein yhtä fiksujakin.


Markku toimii kirkkoherrana Etelä-Pohjanmaalla sekä New Wine -johtotiimin yhteyshenkilönä Englannin suuntaan. Sydämellä julistus- ja rukoustyö yhdessä Johannan kanssa sekä moottoripyörät ja cajon.

tiistai 4. syyskuuta 2012

Miksi seurakuntayhteys on niin tärkeä?

Näin tuoreena raamattukoulun opettajana sitä tulee etsineeksi uudestaan raamatullisia perusteita joihinkin kysymyksiin, jotka joskus ollivat itsestäänselviä. Seurakuntayhteyden ja henkilökohtaisen Jumala-suhteen välinen linkki tuli vastaan viime viikolla. Onhan se tärkeää, juu, mutta mitä siinä konkreettisesti tapahtuu? Opetusta siellä saa ja yhteys lämmittää sydäntä, mutta entäs jos nuo eivät joskus toimikaan? Oliko siinä jotain muutakin tärkeää?

On siinä. Ainakin tämä: suhde seurakuntaan - suhde erilaisista persoonista koostuvaan konkreettiseen yhteisöön - on myös annettu meille mittariksi oman Jumala-suhteemme kunnosta. Näin päättelin lukiessani 1. Johanneksen kirjettä. Se on kirjoitettu vastaukseksi kysymyksiin oikeasta opista ja seurakuntaelämästä tilanteeseen, jossa erilaista hajaannusta oli seurakuntien sisällä paljon. Niinpä Johannes uudestaan ja uudestaan käyttää sentyyppisiä ilmauksia kuin "siitä me tiedämme" tai "tästä me tunnemme" tai "jos teemme näin, olemme Jumalan lapsia". Hän antaa tuntomerkkejä Jumalan lapsen elämästä, ja yksi näistä on veljien ja sisarten (kreikkalainen ilmaus sisältää molemmat sukupuolet) rakastaminen.

1. Joh. 1:7 sanoo, että jos vaellamme Jumalan kanssa valossa, meillä on yhteys toisiimme ja Jeesuksen veri puhdistaa meidät synnistä. Ja vastaavasti 2:9 sanoo, että se, joka väittää olevansa valossa mutta vihaa veljeään, on vielä pimeydessä, ja jae 11 jatkaa, ettei tällainen ihminen edes tiedä, mihin on menossa. (Lue eteenpäin, niin löydät lisää!)

Mitä tästä voi päätellä? Ainakin sen, ettei ole mitenkään harvinaista tai poikkeuksellista ärsyyntyä tai suorastaan vihastua rakkaisiin veljiin ja sisariin Kristuksen seurakunnassa. Päinvastoin, päätellen siitä miten monta kertaa Johannes (Jeesuksesta, Paavalista ja muista kirjoittajista puhumattakaan) tämän vihaamisen ja rakastamisen mainitsee, se oli jo tuolloin tuttuakin tutumpaa. Joten muista ensinnäkin se, että kun haluat elää aidossa yhteydessä toisten Jumalan lasten kanssa, tulet kokemaan myös ärtymystä, tyytymättömyyttä ja haavoittumista.

Johannes siis tiesi tämän. Hän oli oletettavasti saanut nähdä ja kokea enemmän kuin oman osansa tästä inhimillisestä tragikomediasta, jota seurakunnaksi kutsutaan. Ja silti hän kehoitti sitoutumaan siihen! Ei pelkästään hengailemaan jäsenrekisterissä (kuului siihen veroa tai ei) tai katselemaan niskoja sunnuntaisin, ei edes julistamaan rakkauttamme käsitteeseen nimeltä kristittyjen yhteys, vaan rakastamaan todellisia ihmisiä konkreettisissa paikallisissa yhteisöissä, johon kuuluvia emme ole edes saaneet itse valita. Sanoi jopa, että tuo rakastaminen osoittaa meidän olevan Jumalan valossa.

Onko sitten kyse siitä, että meidän pitää kuitenkin rakastamalla ansaita paikkamme valon valtakunnassa? Onko pelastus sittenkin jotain muuta kuin armoa? Ei ole. Ei koskaan. Pelastuessamme astumme sisälle Jumalan valtakuntaan, jossa Jumala jatkuvasti vetää meitä lähemmäs häntä, lähemmäs valoa. Joten Johannes sanoo tässä, että jos olemme kulkemassa valossa ja lähemmäs Jumala, ei ole mahdollista, että kuljemme samaan aikaan poispäin yhteydestä veljiemme ja sisartemme kanssa.

Tässä siis yksi merkki meille siitä, olemmeko vaeltamassa kohti Jumalaa vai poispäin hänestä: olemmeko kulkemassa kohti syvempää yhteyttä niiden ihmisten kanssa, jotka ovat yhteisöissämme, vai olemmeko kääntyneet tielle, joka vaikka vain ihan pikkuisen johtaa meitä kauemmas? Erityisesti tätä kysymystä kannattaa kysyä, jos on hiljattain joutunut tavalla tai toisella haavoitetuksi, torjutuksi tai kohdannut vääryyttä. Ei anneta näiden asioiden jäädä meidän ja seurakuntayhteyden välille, vaan tullaan kokemustemme kanssa valoon Jumalan eteen, pyydetään puhdistumista ja anteeksiantoa ja aletaan jälleen kulkea kohti Jumalaa ja kohti ihmisiä! Silloin oma Jumala-suhteemmekin voi hyvin.


Suvi asuu Tammisaaressa, opiskelee pastoriksi Suomen teologisessa opistossa ja työskentelee samassa paikassa tuntiopettajana sekä opintosihteerinä. New Winessa hänen vastuullaan on erityisesti nuorten toiminta. Kiinnostuksen kohteet ulottuvat nykytanssista johtajien kehittämiseen ja tieteenfilosofiasta kakkujen leivontaan.

keskiviikko 18. heinäkuuta 2012

Kesän viimeinen blogi: Tästä eteenpäin

Takana on upea viikko New Wine -kesätapahtumassa Himoksella. Saimme yhdessä ihmetellen katsella Jumalan suuruutta ja hyvyyttä! Mutta monilla on myös varmasti sama kokemus kuin itsellänikin siitä, ettei Jumala ole mikään helppoheikki, joka päästäisi meidät pelkällä kevytliidolla, vaan joudumme kohtaamaan sekä itsemme että hänet todellisella ja totuudellisella tasolla. Kuten Mark Aldridge kesätapahtumassa sanoi: ”Jumala rakastaa meitä liikaa jättääkseen meidät entisellemme.”

Sunnuntai-iltapäivänä, kun olimme kovalla kiireellä tyhjentäneet mökkimme, lähdin puolijuoksua pääteltalle päin. Tiesinhän kokemuksesta, ettei yhteiseen Celebration-päätösjuhlaan ole helppoa löytää istumapaikkaa. En tiedä mistä ajatus siinä matkalla yhtäkkiä tuli mieleeni, mutta sanoin puoliääneen itselleni: ”Se on nyt sitten menoa!” Siinä samassa näin kuvan vuoristoradan vaunujonosta, jota ollaan juuri hinaamassa ylös kohti lähtöpaikkaa. Kuulin vaunun ja raiteiden kitkasta aiheutuvan kirskunnan, kun vaunu hinautui määrätietoisesti huippua kohden. Tiesin, mitä pian tapahtuisi. Alkaisi huikea meno! Vaunussa istuvat levittäisivät vauhdin hurmassa kätensä ja kiljuisivat riemusta!

Koen Jumalan sanovan, että New Wine –kesätapahtuman on tarkoitus olla meille matka kohti vuoristoradan huippua. New Wine –kesätapahtuma on vauhdinottoa edessä olevaan elämään. Varsinainen vuoristorata-ajelu ilon kiljahduksineen alkaa kesätapahtuman loputtua. Rukoukseni on, että meistä jokainen saisi nähdä Jumalan valtakunnan ilmestymistä ja laajenemista aivan uusille elämän alueille ja uusien ihmisten keskuuteen tänä kesänä ja tulevana syksynä.

New Wine –johtotiimi jää kesätauolle. Tämän vuoksi seuraava blogikirjoitus ilmestyy vasta syyskuun alussa.

Johtotiimin puolesta toivotan kaikille runsaasti Jumalan uudistavaa siunausta.

Johanna Sarento

Kuka on Johanna Sarento?

Johanna toimii taloushallinnon tehtävissä seurakunnassa. Sydämen toive on nähdä Jumalan valtakunnan laajentuvan ja olla siinä mukana. Johannalla ja Markulla on kolme aikuista lasta. New Winessa hän on johtotiimin sisäisen tiedonkulun yhteyshenkilönä.

maanantai 9. heinäkuuta 2012

Rentoa menoa Himoksella

Rentoa, mutta ei pinnallista. Naurattavaa, mutta ei naurettavaa. Hauskaa, mutta ei hölmöä. Vakavaakin, mutta ei tosikkomaista. Himoksen New wine konfassa viime viikonloppuna sai taas kokea, että voi nauttia kesästä, uimisesta, lenkkeilystä, ystävistä, mahtavasta opetuksesta, riemullisesta  ylistyksestä ja hoitavasta Jumalan läsnäolosta. Sai lähteä kotiin varustettuna. Sai juoda raikasta ja uutta Hengen viiniä tulematta krapulaan tai sellaiseen hengelliseen hypetykseen, joka on täysin irti arjesta.

Yleensähän paluu arkeen hengellisiltä juhlilta on hiukan monijakoinen: pudotus arki todellisuuteen voi olla raju,  Mondaymorning-blues soi alakuloisesti ja – vireisesti, halu jäädä kirkastusvuorelle jää päälle tai sitten toisella laidalla on tunne, että eiköhän näillä eväillä jaksa seuraavaan new wine konfaan asti.

Itse koin saaneeni juuri sitä ravintoa, joka kantaa arjessa ja antaa intoa ja varusteita olla enemmän Jumalan käytössä ja laittaa käytäntöön kuulemaansa ja oppimaansa.  Tuli myös halu saada lisää kaikkea sitä, mitä Herralla on annettavana. Homma ei lopu juhliin. Kesätapahtuma on kuin kristillisen kasvun
jatkumon osa: se siunaus, minkä päivillä saa, se ei lopu loppulauluun, vaan se tulee mukaan ja jalkautuu arkeen. Näin parhaimmillaan. Näin koin tänäkin vuonna Himoksella.

Himoksella rukoiltiin paljon: siellä täällä pitkin juhlapaikkaa ihmiset rukoilivat toistensa puolesta väliajoillakin, rukouspalvelijat rukoilivat ja heidän puolestaan rukoiltiin, puhujat saatettiin rukoillen tehtäväänsä. Ylipäätään, mennen tullen siunattiin, ohimennen ja ajan kanssa, kevyesti, mutta tosissaan.

Laitan oheen muutamia lainauksia ulkomaisilta puhujiltamme Mark Aldridgilta (Englannista) ja Kjell-Axel Johanssonilta (Ruotsista), pikkupaloja muistiinpanoistani, jotka menivät ihon läpi:

  • Maailmankaikkeuden rajoittamaton pyhyys ja valta rakastaa minua (KAJ)
  • Toimimme Sanan mukaan, olemme kuuliaisia ja uskollisia huolimattatunteistamme ja kokemuksistamme (KAJ)
  • Meidän tulee edustaa todellista Jeesusta. Words, works and wonders ovat tärkeitä. Miltä me näytämme ja kuulostamme edustaessamme Herraa?! (MA)
  • Halu lähteä mukavuusalueen ulkopuolelle, mennä sinne, missä tarvitaan Jumalan apua, voidaksemme selviytyä, kuten Pietari lähtiessään veneestä myrskyävän veden päälle. ( MA)
  • Meidät on luotu palvomaan Herraa ja osoittamaan sitä, että me nautimme Kuninkaasta, Jeesuksesta. Meidät on kutsuttu olemaan hyviä uutisia toisille ihmisille, koska Jumala on hyvä ( MA)
  • Puhu Jeesuksesta, älä uskonnosta, tarjoa Jeesusta, älä uskontoa. ( MA)
  • Ole valmis oppimaan, jopa tekemään virheitä ( KAJ)
  • Asiat tulevat muuttumaan, nopeastikin, kun siunaamme Suomea ( KAJ)
  • Seurakunta on maailman iloisin paikka. ( MA)
  • Varsinkin tuo Markin haastava ajatus seurakunnasta maailman iloisimpana paikkana ja kristitystä hyvänä uutisena muille potkaisee haastetta mielen maisemaan.  Tuo haaste ei kuitenkaan aja lain ja pelon alle, vaan etsimään Herran kasvoja, läsnäoloa ja todellisuutta juuri arjessa. Se ei myöskään aja uskonnolliseen  hyperufoiluun, vaan elämään Pyhän Hengen pyhää arkivoimaa todelliseksi tavallisessa elämässä.


Usein luomme omalaatuisia kuvia ylihengellisestä Jeesuksesta, joka ei voisi olla vähempää kiinnostunut tavallisista jutuistamme ja jollaisesta Jeesuksesta tavalliset ihmiset eivät voisi vähempää kiinnostuneita. Mutta tämä vaatisi jo oman bloginsa. Himoksen New wine -kesätapahtumassa meille esiteltiin toisenlainen Jeesus, pyhä ja silti meitä lähellä oleva ja ymmärtävä Vapahtaja.

Heikki Hilvo

Kuka on Heikki Hilvo?

Heikki on töissä Suomen Lähetysseurassa kirkollisen työn koordinaattorina. Hän on perheensä kanssa ollut lähetystyössä Taiwanilla. Heikki lenkkeilee paljon sekä kirjoittelee blogeja ja ajatelmiaan Facebookiin. Hän nauttii, kun saa olla mukana rukouspalvelussa ja opettaa Jeesuksesta.

maanantai 2. heinäkuuta 2012

Kauneutta ja kypsymistä – Himokselle siis!

Mikko Matikainen

Keväällä katselin pihassamme kasvavaa omenapuuta. Lehdet puskivat esiin ja kukat puhkesivat. Puun ympärillä oli surinaa ja pörinää, kun mehiläiset ja kimalaiset kävivät imemässä mettä. Samalla ne pölyttivät omenapuun kukat. Eri lajikkeiden omenapuut pölyttävät toisensa parhaiten. On olemassa lajikkeita, joiden hedelmä sinänsä ei ole kummoista syötävää, mutta ne tekevät lähellään kasvavat puut todella hedelmällisiksi. Erilaisuus tekee konkreettisesti omenapuut hedelmällisiksi ja tuottaa runsaimman sadon. Tämän vuoksi on hyvä istuttaa eri lajikkeita samalle alueelle. Kun kukat ovat täyttäneet tehtävänsä, tuottaneet iloa ja ruokkineet pörisijät, ne vähitellen kuihtuvat ja kuolevat.

Kevään edettyä kuihtuneet kukat ja niiden terälehdet satoivat tuulen puhaltaessa maahan. Hetken valkoiset kukat värjäsivät nurmikkoa maatuakseen sitten pois näkyvistä. Kuihtuneet kukat antoivat vielä ravinteensa maahan. Nyt lehtien seassa, melkein silmiltämme salassa, on nähtävissä omenan alkuja. Vielä niitä täytyy etsiä lehtien keskeltä, sillä ne eivät juurikaan erotu samanvärisistä lehdistä. Syyskesällä tilanne muuttuu omenien saadessa vähitellen muotoaan ja väriään. Kypsyvät hedelmät tekevät omenapuun jälleen hyvin kauniiksi. Kun omenat ovat valmiit, koittaa korjuun aika.

Jos omenapuusta irrottaa keväällä oksan ja laittaa sen veteen, niin se saattaa kukkia, mutta hedelmää se ei voi tuottaa irrallaan omenapuun rungosta. (Vrt. Joh. 15:5) Hedelmän kasvaminen ottaa aikaa ja vaatii yhteyttä sekä suotuisia olosuhteita. Hedelmän kasvua ei voi pakottaa, mutta sen kasvua voi seurata ja siihen voi suostua. Oksan on pysyttävä rungossa ja näin se saa tarvitsemansa ravinnon sekä nauttii auringon valosta. On puhuttelevaa, että tuottaakseen hedelmää omenapuu joutuu luopumaan kukista, joiden tilalle hedelmät sitten kasvavat. Voisiko olla niin, että elämään liittyvän kauneuden väistyminen ja Hengen hedelmien kasvu liittyvät jollakin salatulla tavalla toisiinsa.

Omenapuuta katsellessani olen ajatellut kristityn elämää. On aika kukoistaa, herättää toisissa iloa nuoruuden innossa, sitten saa luopua nuoruuden hehkeydestä ja alkaa kasvaa vastuuntunnossa. (ja silti pysyä tuoreena) Salatulla tavalla Jumalan Henki pääsee kasvattamaan Hedelmiään, rakkautta, iloa, rauhaa ja monia muita hyviä asioita. Ihminen voi kyllä kukkia nuoruuden innolla, mutta irrallaan Jeesuksesta hän ei kypsy ja tuota ikuisesti kestävää hedelmää. On erittäin puhuttelevaa olla lähellä kokenutta ihmistä, joka on elämän karaisema, täynnä Hengen hedelmää, iloa ja rauhaa. Uurteet kasvoissa ja naurunrypyt tekevät ihmisen kauniiksi, eri tavalla, kuin nuoruuden kauneus. Jeesuksessa ihminen on aina kaunis omana itsenään ja omassa elämänvaiheessaan.

Yhteys Jeesukseen on myös yhteyttä Hänen maailmanlaajaan ruumiiseensa, jossa saamme olla mukana. Odotan innolla Himoksen New Wine-tapahtumaa, jossa saamme olla yhdessä ja iloita omasta elämän vaiheestamme, Jumalan luomiskauneudesta omassa ja toisten Jumalan lasten elämässä. On suuri etuoikeus kokea yhteyttä toisiimme ja Herraamme. Me saamme rukoilla yhdessä, viipyä sanan äärellä ja ylistää. Saakoon rakkauden Henki saa tehdä hyvää työtään meissä jokaisessa, kiinnittää meidät yhä lujemmin Jeesukseen, havahduttaa meidät antamiinsa lahjoihin ja kasvattaa meissä Hengen Hedelmää. Iloitsen yhteisestä näystämme ja erilaisuudestamme. Vuorovaikutuksessa toistemme kanssa voi tapahtua ristiin pölytystä eri porukoiden ja seurakuntien kesken. On mahtavaa olla koko perheenä yhdessä koolla ja luottaa siihen, että lapset, nuoret ja me kaikki saamme osamme. Kukitaan ja kypsytään keskellä kauneinta kesää. Nähdään Himoksella.

Mikko Matikainen

Kuka on Mikko Matikainen?


Mikko pitää itseään Jumalan juoksupoikana, aviopuolisona ja yksinkertaisena isänä. Mikko palvelee Kristusta Rekolan seurakunnan kirkkoherrana Vantaalla. Hän haluaa auttaa seurakuntaa ja sen jäseniä kuulemaan Jumalan ääntä ja ottamaan käyttöön Herran antamat lahjat sekä elämään ilon pilke silmissä.