maanantai 27. helmikuuta 2012

Odottavan valitusvirsi

Toissapäivänä luin profeetta Habakukin kirjaa, jonka 3. luku on "valitusvirsien tapaan laulettava" rukous. Siinä kirjoittaja ilmaisee harrasta odotustaan, että Herra ilmestyisi kansansa avuksi. Jotenkin tämän rukouksen lopetus puhutteli minua kovasti:

"Vielä ei viikunapuu ole kukassa, viiniköynnöksissä ei ole rypäleitä, vielä ei oliivipuu kanna hedelmää eikä pelloilla kypsy vilja, vielä ei aitauksessa ole lampaita eikä karjaa tarhassa. Mutta jo nyt minä riemuitsen Herrasta, iloitsen Jumalastani, joka pelastaa. Herra, minun Jumalani, on voimani. Hän tekee jalkani nopeiksi kuin kauriin jalat ja ohjaa kulkuni kukkuloille." (Hab. 3:17-19)

Profeetta ei elä vääristyneessä todellisuudessa, vaan uskaltaa katsoa ympäröiviä olosuhteet suoraan silmiin realistisesti, jopa inhorealistisesti (kuten koko Habakukin kirja osoittaa). Hän tuntee (ja ilmaisee!) tuskaa ja pelkoakin. Silti hänen vallitsevaksi mielialakseen ei jää tuskainen ja pelokas vaan riemullinen odotus. Riemu ja ilo eivät ankkuroidu ympäröiviin olosuhteisiin, vaan Jumalaan: hänen olemukseensa, persoonaansa ja luonteeseensa. Siihen, että hän on se joka hän on. Hän on Jumala, joka pelastaa. Vaikka ympäröivä todellisuus vielä toistaiseksi osoittaisi päinvastaista, odottaja voi iloita siitä, että hänellä on Jumala, joka pelastaa.

Oletko odottanut? Apua, pelastusta, vapautusta, Jumalan puuttumista asioihin? Kuinka kauan? Päiviä, kuukausia, vuosia, vuosikymmeniä? Minä olen. Ihan viime päivinäkin. En ole nähnyt vielä kaikkien Jumalan lupausten toteutuvan, en ole nähnyt vielä hänen apuaan ja pelastustaan joissakin asioissa, ja olen joutunut rukoilemaan: "Herra, anna kärsivällisyyttä" JA HETI!!? (Mikään ei ole niin ärsyttävää kuin kärsivällisyyden ODOTTAMINEN.)

Habakukin rukous rohkaisee minua luottamaan ja iloitsemaan ennen kaikkea Jumalastani. Hän on se, joka myös antaa voiman odottamiseen, voimauttaa pelosta ja odotuksesta lamaantuneet jalkani juoksemaan kohti hänen avaria maisemiaan.

Ja aikanaan odotuksemme täyttyy. Eilen olin ystäväni luona käymässä, ja puhuimme siinä odottamisen vaikeudesta ja hänen elämäntilanteestaan, jossa hän oli jo vuoden verran joutunut odottamaan isoa ratkaisua suhteessa terveyteensä. Tuo pitkä odotus päättyi nopeammin kuin aavistimmekaan: keskustelun aikana tuli puhelinsoitto, että odotettu apu on nyt tullut, ja asiat lähtivät siitä rullaamaan tunnin sisällä nopeasti. Ja vaikka kyseessä olisivat kuinka isot asiat, se, joka on jo odottaessaan laittanut turvansa Jumalaan ja iloinnut Pelastajastaan, voi kaiken myllerryksenkin keskellä olla turvassa, onhan koko prosessi ajoituksineen kaikkineen ollut Jumalan kädessä, ja tulee olemaan siellä loppuun asti.


Suvi Kankkunen

maanantai 20. helmikuuta 2012

Hipaisuja ja oivalluksia

Eräs nainen oli kokenut seurakuntamme raamattuopetusillassa merkillisen asian, joka oli yllättänyt hänet. Vierailijan pitämän raamattuopetuksen jälkeen olin illan isäntänä vetänyt rukousjakson. Tunsin lievää kehotusta pitää muun rukouksen ohessa lyhyen rukousharjoituksen. Laitoimme silmät kiinni ja rukouksessa asettelimme kämmenellemme syntejämme, taakkojamme, pelkojamme ja riittämättömyyden tunteemme. Näin kämmenellemme muotoutui musta pallo, joka kuvasi kaikkea sitä, minkä Herralle halusimme antaa. Rukoillen luovutimme nämä asiat Herralle ja pyysimme häntä ottamaan pallomme pois. Tässä yhteydessä julistin synninpäästön Jeesuksen sovitustyön tähden.

Nainen tajusi, että musta pallo hänen kädeltään hävisi, mutta kämmenelle asetettiin kirkas kristallimainen pallo. Hän ehti ihmetellä, että mikäs tämä nyt on. Samalla aloin puhumaan, että usein luovuttaessamme pois mainittuja synkkiä asioita meihin saattaa jäädä tyhjiä paikkoja persoonamme eri osa-aluille. Siksi pyysin ihmisiä kuvittelemaan kämmenelleen kirkkaan pallon ja pyytämään, että Jumala rakkaudellaan ja läsnäolollaan täyttäisi meihin jääneet tyhjät paikat. Pyysimme, että Jumala olisi läsnä elämämme kipupisteissä ja vakuuttaisi armostaan. Kuva sai selityksensä.

Kuullessani naisen kokemuksesta tulin itse rohkaistuksi. Minulla ei ollut erityisiä tuntemuksia Jumalan läsnäolosta, mutta silti Jumala rakkaudellaan toimi. Toisella kerralla  eräs rouva oli kokenut lämpimän ilmavirran kirkossa näissä raamattuilloissamme. Ulkona oli todella kylmä, eikä hän ollut minkään patterin tai lämmitysaukon lähellä. Hän kysyi, että voisiko se olla Pyhä Henki. Kysyin oliko hän tuntenut rauhaa ja iloa. Näin oli ollut. En muista kokeneeni lämmintä ilmavirtaa tuona iltana. Raamattuopetusiltamme ovat hyvin eleettömiä, sisältävät laulua, opetusta, rukousta ja yhdessä oloa. Tuntui miltä tuntui tai oli tuntumatta, Jumala toimii tavallaan aina, kun olemme Sanan ja rukouksen äärellä. Tavat ja tuntemukset vaihtelevat, mutta Jumalan rakkaus pysyy. Jeesus Kristus on sama, eilen tänään ja iankaikkisesti. Hän voi tänäänkin vaikuttaa meissä tahtomista ja tekemistä. Ylistys Jumalalle.

Mikko Matikainen

Vantaa

perjantai 10. helmikuuta 2012

Yksinkertaista mutta vaikeaa

"Kun siis ympärillämme on todistajia kokonainen pilvi, pankaamme pois kaikki mikä painaa ja synti, joka niin helposti kietoutuu meihin. Juoskaamme sinnikkäästi loppuun se kilpailu, joka on edessämme, katse suunnattuna Jeesukseen, uskomme perustajaan ja täydelliseksi tekijään. Edessään olleen ilon tähden hän häpeästä välittämättä kesti ristillä kärsimykset, ja nyt hän istuu Jumalan valtaistuimen oikealla puolella. Ajatelkaa häntä, joka kesti syntisten ankaran vastustuksen, jotta ette menettäisi rohkeuttanne ja antaisi periksi." Hepr. 12:1-3

Jeesus antoi meille tehtävän: Tehkää opetuslapsia. Yksinkertainen tehtävä, mutta valitettavan vaikea toteuttaa. Näin elämän suuret asiat usein ovat; yksinkertaisia mutta vaikeita. Olen tehnyt tästä Jeesuksen käskystä elämäni tehtävän. Olen päättänyt mitata elämäni onnistumisen sen mukaan, miten hyvin tämä toteutuu. Tehtävä on periaatteessa hyvin yksinkertainen. Se ei ole monimutkainen; meidän pitää opettaa ihmisille kaiken minkä Jeesus opetti. Siinä se.

Samalla tehtävä on kuitenkin hyvin vaikea, ei helppo. Jeesus ei nimittäin vaatinut seuraajiaan ainoastaan oppimaan tietopohjaisesti, vaan tekemään samoja tekoja kuin hän teki; parantamaan sairaat, vapauttamaan kahlitut ja sorretut, ruokkimaan nälkäiset. Ja paljon muuta tämän lisäksi.
Ja välillä tehtävä tuntuu mahdottomalta. Näky seurakunnasta ja kirkosta Jeesuksen opetuslapsien perheenä tuntuu hyvin kaukaiselta, ja oma vaellukseni ei näytä tuottavan hedelmää. Haluaisin antaa periksi.

Silloin ajattelen Heprealaiskirjeen sanoja: "Juoskaamme sinnikkäästi loppuun se kilpailu, joka on edessämme, katse suunnattuna Jeesukseen, uskomme perustajaan ja täydelliseksi tekijään." Katse Jeesukseen. Se taitaa  olla paras neuvo elämän vaellukselle, varsinkin sellaiselle joka haluaa olla mukana seuraamassa Jeesusta, ja kutsumaan muita seuraamaan häntä. Loppujen lopuksi tämä vaellus on juuri niin yksinkertainen. Ja samalla niin vaikea. :-)

Christoffer Perret

Helsinki