maanantai 28. tammikuuta 2013

Kirkkaasti tajunnan rajamailla

Silmät raottuvat vähitellen,  himmeä valo hiipii nahkaverhojeni lomasta vinttikamarini verkkokalvoille. Havahduin herätyksen ääneen. ”Jaha, on siis koittanut aamu”, ajattelen, haukottelen ja käännyn laittamaan herätystä pois päältä. Kääntyessäni havaitsen kutsumattoman vieraani majailevan edelleen Pyhän Hengen temppelissäni. Kipu muistuttaa olemassaolostaan, kun kampean itseäni istumaan ja saan herätyksen pois päältä. Yön levottomuus väistyy ja tajunnan valo lisääntyy vanhan energiansäästölampun vauhdilla. Huokaisen, nousen varovaisesti ylös ja lähden harkituin askelin alakertaan. Laitan kahvin tippumaan ja puuroveden kattilaan.

Kaverit ovat kertoneet, että neljäkymppisen normaaliin heräämiseen kuuluvat pienet kivut tai kolotukset. Jos niitä ei ole, niin pitäisi olla huolissaan siitä, että onko enää elossa ollenkaan. Joku tosi hurskas on lisännyt, että kolotuksista voi kiittää Jumalaa elämän merkkinä. Viimeiset kuukaudet olen saanut joka aamu täyden varmuuden siitä, että olen elossa – väkevästi elossa. Kivuista kiittämisessä olen vasta alkeissa, jos niissäkään. Pyhitys on tässäkin vielä kesken… enkä sitä paitsi halua alistua kipuun. Jumala ei rakkaudessaan halua lastensa kärsivän, vaan tahtoo pelastaa ja parantaa. Niin Jeesus ainakin teki täällä kulkiessaan. Ja hän on sama eilen, tänään ja iankaikkisesti.

Mietin kuluneita kuukausia. Marraskuussa tehtiin akuutti selkäleikkaus, selkärankaa viistettiin ja hermot jumittanut tyrä saatiin kokonaan pois. Leikkaushaava on parantunut hyvin, mutta oikean jalan hermojen vertyminen ja palautuminen ovat ottaneet aikaa. Hermoja ei kannata menettää missään asioissa, sillä niiden palautuminen on hidasta. Toivottavasti selkärangan viistäminen ei tehnyt minusta selkärangatonta, ajattelen ja hymähdän itsekseni. Katson ulos – pakkasta. Vilkaisen kahvinkeitintä – toimii ja puurovesi kiehuu, hiutaleet joukkoon. Muut kömpivät alakertaan. Kiitos Jeesus näistä rakkaista ja kaikista meitä kannattelevista esirukouksista.

Aamupalapöydässä hymyilen katsellessani puuroa syövää pikku motivaattoriani ja personal traineriani. Haastoin hänet ensi kesänä juoksukilpailuun.  Siinä on kirkas tavoite. Voitto on jo siinä, että kisa pystytään järjestämään. Aamupalan jälkeen tarkastetaan koulureppu ja huolehditaan kaikista tarpeellisista aamutoimista. Sitten lähdetään kävelemään kohti koulua. Samalla elämän koulumatkalla ollaan molemmat Isän lapset, mutta eri vaiheessa. Puolessa välissä matkaa halataan, personal trainer heiluttaa kättään ja lupaa soittaa, kun lähtee kävelemään kotiin iltapäiväkerhosta. Lupaan kävellä vastaan ja näin yhdessä huolehdimme kahdesta päivän kolmesta kävelylenkistä. Palaan kotiin. Vaimo lähtee töihin, minä en vielä muutamaan viikkoon.

Juon aamukahvia vielä vähän, otan särkylääkkeet ja asetun puoli-istuvaan asentoon sohvalle. Suostun Jumalan rakastettavaksi, en esitä mitään, tunnustan ne asiat, jotka vaivaavat ja tiedän ettei minua hylätä koskaan. Hymähdän, kun tunnen ”elämän merkkien” hyppivän kehossani. Kristus minussa kukistaa kerran kaikki kipuni ja sairauteni. Todellinen elämä murtautuu esiin kivusta huolimatta ja kivun keskellä. Kerran kaikki kipu, vajavuus, sairaus, kuolema ja pelko on kukistettu, jo tässä ajassa, mutta täydellisesti siinä tulevassa.  Avaan Francis MacNuttin kirjan Sinun parantajasi. Kivut ovat jo sen verran väistyneet, että jaksan vähän lukea.

Selkäsairaana parantumista käsittelevien kirjojen lukemiseen tulee uudenlainen näkökulma. Jos ajattelemme sairautemme Jumalan antamana ristinä, jota kunnon kristitty tulee kantaa vaikka hampaat irvessä, niin ainakin minulle tulee orpo olo. Sairaana en jaksa hirveästi tsempata tai puristaa itsestäni uskoa. Jos tajuamme, ettei sairauden antaja tai lähde ole Jumala, niin sairauden keskellä on toivoa. Sairaus voi olla Jumalan sallima ja tällöin Hän saattaa tämänkin pahan kääntää hyväksi tai käyttää sitä tahtomallaan tavalla. Toisinaan sairastumiselle ei ole mitään tiedostettavaa selitystä tai syytä. Syntisyydellä ei voi selittää kenenkään sairastumista. Jos sairastumme, niin taistelemme sitä vastaan kaikin keinoin. Hakeudumme lääkäriin, käytämme Jumalan antamaa viisautta leikkausten ja lääkkeiden muodossa sekä turvaudumme esirukouksiin ja harjoitamme Jumalan läsnäoloa. Emme alistu sairauteen, vaan turvaamme Jeesukseen. Emme ole yksin käy miten käy.

Kummallista on ollut kokea annettua syvää rauhaa kipujen keskellä. Rauhan ruhtinas on antanut rauhallisen mielen kaiken keskelle. Pelkoa en ole juurikaan tämän koulumatkan varrella kokenut. Täydellinen rakkaus on karkottanut pelon. Kipeä kroppani on edelleen Pyhän Hengen temppeli, vähitellen toipuva sellainen. Puoli-istuva asento tuntuu toimivan hyvin, silmäluomet alkavat painaa, tajunnan valo hiipuu ja tiedän kohta nukahtavani. Jossain mieleni sopukoissa viipyilevät sanat:” Jos elämme, elämme Herran omina, ja jos kuolemme, kuolemme Herran omina. Elämmepä siis tai kuolemme, me kuulumme Herralle.” (Rm. 14:8)


Mikko pitää itseään Jumalan juoksupoikana, aviopuolisona ja yksinkertaisena isänä. Mikko palvelee Kristusta Rekolan seurakunnan kirkkoherrana Vantaalla. Hän haluaa auttaa seurakuntaa ja sen jäseniä kuulemaan Jumalan ääntä ja ottamaan käyttöön Herran antamat lahjat sekä elämään ilon pilke silmissä.

keskiviikko 23. tammikuuta 2013

Elämäni kaksi vaikeinta opetusta

Rakastan tarinoita kuningas Daavidin elämästä. Nuorena poikana sain jostakin käsiini sarjakuvalehden joka kertoi Daavidin tarinan. Luin lehteä uudelleen ja uudelleen. Ihailuni Daavidia kohtaan on sen jälkeen vain kasvanut. Hän oli "Jumalan mielen mukainen mies". Hän oli mies jolla oli uskomattoman läheinen suhde Jumalaan. Hän sai kunnian Jumalalta jota ei ole myönnetty toiselle ihmiselle: Kuninkaitten kuningas, Herramme Jeesus, joka tunnetaan nimillä "Ihmeellinen Neuvontuoja", "Väkevä Jumala", "Iankaikkinen Isä" sekä "Rauhan Ruhtinas", kantaa ikuisesti myös nimeä "Daavidin poika".

Toinen suuresti ihailemani Vanhan Testamentin henkilö on Mooses. Hän johdatti Israelin kansan ulos Egyptistä. Jumala teki hänen kauttaan suurempia ihmeitä kuin muitten ihmisten kautta; ruoka-ihmeistä (mannaa joka päivä) kuolleiden herättämiseen (pronssikäärme). Hän sai nähdä Jumalan kasvoista kasvoihin. Hänelläkin siis oli mieletön Jumala-suhde.

Daavidilla ja Mooseksella on monta yhtäläisyyttä. He olivat molemmat Jumalan kutsumia kansansa johtajia. He olivat Jumalan mielen mukaisia miehiä. He olivat molemmat esimakuja Uuden Testamentin uskomattomasta kutsusta kaikille Jeesuksen seuraajille: olla kuninkaallinen papisto – kansa joka palvoo Jumalaa ja levittää Hänen kuninkaallista valtakuntaansa.

He olivat Jumalan kutsumia johtajia jotka luovuttivat elämänsä ja sydämensä Jumalalle. Mutta molemmilla miehillä oli myös vaikea elämä. He saivat oppia vaikean opetuksen jo elämänsä ja kutsumuksensa alussa.

Ensimmäinen opetus: ei vielä.

Daavid voideltiin kuninkaaksi nuorena paimenpoikana. Kesti vuosikausia ennen kuin hän istui valtaistuimella. Olet Israelin kuningas Jumalan silmissä! Mutta Daavid sai oppia että ei vielä ollut sitä ihmisten silmissä.
Mooses kasvoi Egyptin kuninkaan hovissa, ja 40-vuotiaana hän yritti toteuttaa kutsuaan kansan pelastajana. Kansa ei vastaanottanut häntä, ja yritys epäonnistui. Mooses joutui viettämään 40 vuotta erämaassa. Vasta noin 80-vuotiaana hän palasi tehtäväänsä Jumalan lähettämänä.
Molemmat saivat näyn ja tehtävän Jumalalta. Ja molemmat joutuivat odottamaan sen toteutumista vuosikausia. En tiedä mitä ajatuksia ja tunteita heidän mielissään pyöri. Minun päässäni olisi pyörinyt ajatus: MIKSI Jumala? Eikö tämä toteudukaan? Kuulinko väärin?

Toinen opetus: et sinä.

Elämänsä lopussa molemmat miehet saivat kohdata vielä vaikeamman opetuksen. Daavid sai ajatuksen rakentaa temppeli Jumalalle. Hyvä ajatus! Jumalan profeetta Naatankin tuki sitä, kunnes kuuli Jumalalta yöllä: Kyllä, Daavid, temppeli rakennetaan. Mutta ei, Daavid, sinä et rakenna sitä.

Mooses oli antanut elämänsä Israelin kansan johdattamiseen luvattuun maahan. Mutta kun kansa oli vihdoin saapumassa määränpäähänsä Jumala näytti Moosekselle luvatun maan ja puhui: Kyllä, Mooses, tässä on luvattu maa jonka annan tälle kansalle ikuiseksi ajoiksi. Mutta ei, Mooses, sinä et astu tähän maahan.

Tämä toinen opetus on ehkä vaikea omaksua. Varsinkin jos Jumala ei suoranaisesti estä meitä toteuttamasta omaa ajatusta niin kuin Mooseksen tapauksessa. Daavid sen sijaan olisi voinut toteuttaa omaa näkyään. Siksi Daavidin reaktio (1 Aik. 15) Naatanin sanomaan on mielenkiintoinen: Daavid kiitti Jumalaa siitä hyvyydestä ja siunauksesta jonka hän oli antanut. Ja hän ei yrittänyt rakentaa temppeliä itse, vaan siunasi sen jolle tehtävä oli annettu.

Kaksi tärkeätä opetusta: Ei vielä. Et sinä.

Omalla kohdallani olen saanut maistaa molempien lauseiden katkeruutta. Mutta toisaalta olen myös sannut maistaa Jumalan hyvyttä niiden takana. Hän tietää mitä tekee – ja missä aikataulussa, sekä kenenkin kanssa. Siihen olen oppinut luottamaan. Ei kannata kulkea ennen Jumalan aikataulua, eikä kannata yrittää suorittaa tehtävää joka kuuluu toiselle.

Toivottavasti oppisin tämän pikkuhiljaa. ;-)


Christoffer on kolmen lapsen isä. Hän työskentelee osa-aikatyössä seurakunnassa sekä pyörittää omaa yritystä. Christofferin unelma on merkityksellinen mutta levollinen elämä.

maanantai 14. tammikuuta 2013

Oppitunnilla

Ekaluokkalaisten ensimmäinen luistelutunti.
Viisi aikuista häärii pukuhuoneessa asentamassa luistimia, kypäriä ja vähän muutakin kohdalleen parinkymmenen lapsen apuna.

Hetkeä myöhemmin penkeillä istuu harvinaisen keskittynyt joukko. Arvaan mitä kypärien sisällä liikkuu. He tietävät, että mahalaskun mahdollisuus on suuri ellei peräti todennäköinen. Jäähän muksahtaminen saattaa sattua ja mikä pahinta, toiset saattavat nauraa.

Kaukalo on pieni jäähallin perukoilla ja pieniä ovat luistelijatkin, jotka enemmän tai vähemmän huterasti tupsahtelevat luukusta jäälle. Suurta sen sijaan on into ja yritys. Moni koettelee rajojaan ja kokeilee sellaista, mitä ei ennen ole tehnyt vaikka onnistuminen onkin epävarmaa.

Koko tunnin he jaksavat viilettää isot kypärät huojuen ja osoittautuvat vielä toistensa luottamuksen arvoisiksi: pyllähdyksille ei tosiaan naureta. He hellyttävät minut kerta kaikkiaan ja koko tilanne pyörii mielessäni pitkään. Jälkeenpäin mieleeni nousi Jeesuksen opetus lastenkaltaisuudesta  ja asetuin itsekin oppitunnille.

"Sallikaa lasten tulla minun luokseni,älkää estäkö heitä. Heidän kaltaistensa on Jumalan valtakunta. Totisesti, joka ei ota Jumalan valtakuntaa vastaan niin kuin lapsi, hän ei sinne pääse." (Mark 10:14b-16)

Ihailen tuota luistelua harjoittelevien ekaluokkalaisten tahtoa ja uskallusta. Vanhemmalla iällä elämänkokemus on jo opettanut yhtä ja toista omista rajoistamme. Osaamme (ja haluamme) välttää tilanteita, joissa tiedämme mahalaskun mahdollisuuden vaanivan. Onhan se usein viisauttakin, mutta epäilen, että meiltä jää moni siunaus kokematta, asia oppimatta, tehtävä tekemättä ja ihme näkemättä oman arvokkuutemme varjelemisen tähden.

Luistelutuntimme onnistuminen perustui myös pitkälti varusteita pukeneiden vanhempien avun varaan. Toisten avun vastaanottaminen käy lapsilta yleensä luonnostaan. Heidän kokemuksensa elämästä tähän asti kertoo, että toisen ihmisen huolenpito on  välttämätöntä, elämän ja kuoleman kysymys suorastaan.

Meidän elämämme, viimeiseen hengenvetoon asti, on Jumalan huolenpidon varassa paljon enemmän kuin ikinä tajuamme. Myös toisen ihmisen avussa piilee Jumalan huolenpito. Viime kesän New Wine -tapahtumasta yksi minulle vahvimmin elämään jäänyt opetus oli Kjell-Axel Johanssonilta. Hän puhui Jeesuksen rukoustaistelusta Getsemanessa (Matt 26 : 36-38) muistuttaen, että jos meidän Herrammekin pyysi ystäviään valvomaan kanssaan tuolla hetkellä, niin hänen esimerkkinsä mukaisesti meidänkin on syytä opetella pyytämään apua toinen toisiltamme.

Oppituntini pohjalta muotoutui muistilista, jolla yllytän meitä kaikkia tänä vuonna enemmän lasten kaltaisiksi ainakin näillä kolmella tavalla:

pyytämällä ja vastaanottamalla apua Jumalalta ja toisilta ihmisiltä
harjoittelemalla uskaliaasti sitä, mihin Jumala meitä vetää
olemalla vähemmän tärkeitä omasta arvokkuudestamme
Toivotan sinulle Jumalan läsnäolon täyttämää elämää vuonna 2013!

Kirsi Jämsén, Jyväskylä


Kirsi on Jukka Jämsénin vaimo, em. lasten äiti ja opettaa Jyväskylän kristillisessä koulussa. Kirsi syttyy, kun näkee tavallisten ihmisten palvelevan toisia Jumalan antamilla lahjoilla ja haluaa olla rohkaisemassa Jumalan äänen kuuntelemiseen ja valtakunnan hommiin tavallisen elämän keskellä.