sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Lasten valtakunta



LASTEN VALTAKUNTA

Aikuistuminen on kai sitä, että ihminen alkaa seistä omilla jaloillaan ja ottaa itse vastuun elämästään. Samalla hän alkaa ymmärtää syvemmin, että hänen valintansa ja ratkaisunsa vaikuttavat myös muiden elämään. Ihminen ei ole täällä vain itseään varten.

Kaipa tämä on yksi syy siihen, miksi monet haluaisivat mieluummin pysyä ikuisesti teini-ikäisinä.

Harmi vain, että tällainen ikuinen nuoruus on perinnöllistä: vanhemmat, jotka eivät kanna vastuuta elämästään, opettavat saman asenteen myös lapsilleen. Uusi polvi ei silloin kunnolla kykene ottamaan vastuuta maailmasta ja astumaan vanhan, väistyvän sukupolven tilalle. Karu totuus on kuitenkin, että meidän tärkeimpiä tehtäviämme vanhempina olisi valmistaa lapset omaa kuolemaamme varten.

Jumalan vanhemmuus on erikoisella tavalla vastakkaista. Taivaallinen Isä kasvattaa lapsiaan aivan toisin kuin maalliset vanhemmat – hän ei nimittäin tahdo heidän koskaan kasvavan aikuisiksi. Jumala haluaisi päinvastoin omiensa tulevan aina vain enemmän riippuvaiseksi hänen läsnäolostaan ja avustaan. Syy tähän on oikeastaan aika yksinkertainen: Jumala ei ole kuolemassa pois, eikä hänen tarvitse kasvattaa meitä elämään ilman häntä. Pikemminkin hän valmistaa meitä siihen, että saamme viettää ikuisuuden hänen kanssaan taivaassa.

Samaa Jeesuskin ajatteli, kun hän asetti lapsen meille aikuisille esikuvaksi. ”Joka ei ota vastaan Jumalan valtakuntaa niin kuin lapsi, se ei pääse sinne sisälle.” (Lk 18:17)  Jeesus ei tässä viittaa ainoastaan pelastumiseen tai taivaan kotiin; hän puhuu myös siitä Valtakunnasta, johon meitä kutsutaan jo täällä. Jumalan lapsina me saamme jo nyt elää Hänen kanssaan.

Markku Sarento

maanantai 23. kesäkuuta 2014

Paikka Jumalan sydämessä

Juhannuksena kaksikymmentäneljä vuotta sitten minusta tuli äiti. Tuolloin syntyi meille poika ja tyttö, jotka mullistivat nuoren parin elämämme lapsiperheen elämäksi. Tarkasti ottaen olin toki äitiytynyt hiljalleen hyvän aikaa ennen synnytystä, kypsytellyt paitsi uusia ihmisiä sisuksissani, myös muutosta mielessäni. Kuitenkin ensi kohtaaminen oli perin pohjin yllättävä, järisyttävä ja unohtumaton, kuten kaikki vanhemmat tietävät.

Kun nyt aikuiseksi kasvaneen tyttäreni kanssa katselimme syntymäpäivän kunniaksi vauva-ajan kuvia, nousi mieleeni yksi puhelu tuolta ajalta. Opiskelukaverini oli saanut esikoisensa hieman aiemmin ja vauvauutisemme kuultuaan soitti onnitellakseen. Samalla hän kuitenkin päivitteli, että jos hänelle olisi syntynyt kaksoset, toinen olisi pitänyt antaa pois. Hän kun epäili ettei olisi selvinnyt kahden vauvan hoitamisesta yhtä aikaa eikä rakkauttakaan riittäisi kahdelle.

Muistan silloin nauraneeni ääneen. Siinä vaiheessa tiesin jo, että hoitamisasiassa taso kyllä vaihteli osaamisen ja voimien mukaan paljonkin, mutta rakkaudesta ei ollut pulaa. Sydän oli ihan pakahtua koko ajan. Lapsi jotenkin kummasti asettuu vanhemman sydämeen. Kukin tulokas vuorollaan vain ottaa sieltä paikkansa ja tekee tilaa eikä mahtumisessa tunnu olevan ongelmaa. Missä kulkeekin, on aina kuitenkin läsnä.

Vanhempana eläminen kertoo meille jotakin Jumalasta. Hänhän on Isä alun perin. Vaikkakin ihan eri kokoluokassa kuin me inhimilliset vanhemmat. Luojana hän on kaikkien ihmisten Isä ja siksi jokaisella koskaan syntyneellä ihmisellä on hänen sydämessään oma paikkansa. Jumala on kaivannut jokaista ja kutsunut olemaan olemassa. Jumala laskee miljardien katraansa helposti kuin uimarannalla polskivaa taaperoaan vartioiva äiti. Ja vielä huolellisemmin. Hän katsoo ihmisiä rakkaudella, josta oma äidin- tai isänrakkautemme on vain pieni heijastus.

Muisteleminen herkisti huomaamaan satunnaisia vastaantulijoita kauppareissullakin tästä vinkkelistä: jonkun tytär, jonkun poika. Ja myös: Jumalan kaipaama, ikuiseen elämään luotu ihminen. Pienellä tavalla voimme äidin tai isän näkökulmasta myös aavistaa, mitä silloin Jumalan sydämessä tapahtuu, kun ihminen, Luojan luoma, kääntyykin pois päin hänestä ja kulkee yhä kauemmas suruja ja kipuja kohti. Näinhän meille kaikille on käynyt, suhde Jumalaan on särkynyt ja sillat takanamme palaneet. Tätä tarkoitetaan, kun puhutaan ihmiskunnan syntisyydestä.

Tuhlaajapojan kertomus Luukkaan evankeliumissa (Luuk 15:11-32) kuvaa isälleen selkänsä kääntäneen lapsen kotiin paluuta. Jeesus kertoi sen opettaakseen, millainen isä Jumala on ja millainen vastaanotto odottaa Hänen luokseen palaavaa ihmistä. Tällaisen kotiin palaamisen Jeesus teki mahdolliseksi jokaiselle ihmiselle. Hänhän otti itselleen kaikki ne seuraukset, joita Jumalan luota pois kulkeminen on kautta aikojen ihmisille aiheuttanut ja sen vuoksi hän kuoli. Jeesuksen elämää katsomalla näemme kaikkein kirkkaimmin, millainen isä Jumala on. Hän menee äärimmäisyyksiin tehdäkseen tien kotiin palaaville. Sen rajumpaa rakkautta ei ole olemassakaan.




Kirsi Jämsén

maanantai 19. toukokuuta 2014

80 prosentin sääntö

On sanottu, että täydellinen profetia on 80-prosenttisesti Jumalasta ja vain 20-prosenttisesti ihmisestä. On terveellistä ajatella, että sama pitää paikkansa kaiken kristillisen opetuksen suhteen. Syy on yksinkertainen: niin kuin apostoli Paavali kirjoittaa Korinttilaiskirjeissä, ”tämä aarre on meillä saviastioissa”. Me olemme kaikki vain ihmisiä. Niin kauan kuin tässä maailmassa elämme, me näemme ja ymmärrämme Jumalan valtakunnan todellisuuden kuin kuvastimesta, himmeän heijastuksen tavoin. Siksi tietämisemme on vajavaista, ja profetoimisemme on vajavaista (1 Kor 13:9). Jos ymmärrämme tämän ajatuksen oikein, se vapauttaa meidät monista väärinkäsityksistä.

Ensinnäkään meidän ei enää tarvitse leimata vääräksi profeetaksi tai valheopettajaksi kristittyä, joka opettaa jostakin asiasta väärin. Me voimme todeta vain sen, että hän opettaa tuossa asiassa väärin, koska hän ei ole ymmärtänyt kyseistä asiaa oikein – ainakaan vielä. Ja kun me tajuamme, että kukaan meistä ihmisistä ei opeta täydellisesti oikein, niin voimme suhtautua toisiimme oikein ja armollisesti. Lisäksi toisten opetuksia arvioidessamme meidän on hyvä muistaa, että omakin tietomme Jumalasta on korkeintaan 80-prosenttista.

Toiseksi, inhimillisen vajavaisuuden oivaltaminen on tärkeää siksi, että joskus saatamme pitää täydellisenä sellaisen ihmisen opetusta, jonka olemme mielessämme luokitelleet ”oikeaksi opettajaksi”. On jotenkin helpompi luottaa täydellisesti edes joihinkin julistajiin ja uskoa kaikki heidän sanansa, vaikka meidän pitäisi punnita kaikki opetus ja pitää vain se, mikä on hyvää. Jokaisen opettajan ja profeetan tulisi myös itse tiedostaa inhimillisyytensä ja tuoda esille opetuksensa nöyryydellä. Silloin opetuksen rakkaudelliselle arvioinnille jäisi enemmän tilaa.

Kolmanneksi, 80 prosentin sääntö vapauttaa meidät myös täydellisyyden vaatimuksesta itseämme kohtaan. On paljon helpompaa lähteä liikkeelle, kun ymmärtää että olemme kaikki harjoittelijoita. On vain yksi, joka kuuli ja teki täydellisesti Isän tahdon, meidän Herramme Jeesus Kristus. Hän on kutsunut meidät oppimaan ja tekemään työtä yhdessä, epätäydellisinä opetuslapsina.

Siunataan toisiamme tällä tiellä, sataprosenttisesti!

Markku Sarento

maanantai 5. toukokuuta 2014

Kieli ja kielioppi


Tapasin Virossa papin, jonka hyvää suomen taitoa ihmettelin. Hän kertoi olleensa neuvostoaikana pannuhuoneessa töissä ja tylsien töiden lomassa hän oli ehtinyt tehdä muutakin: lukea suomen kielioppia! Hän oli päättänyt, ettei mene aukeamalta eteenpäin ennen kuin osaa sen, ja niin hän oli oppinut suomen. En ole aikaisemmin kuullut kenestäkään, joka olisi oppinut kielemme pelkän kieliopin kautta! Yleensä kielet opitaan kuuntelemalla ja puhumalla, varsinkin äidinkieli, ja kielioppi on vain näiden tukena.
Huomasin aikoinaan uskoontuloni jälkeen, että usein keskustellessani jonkun kanssa mieleeni tuli joku ajatus keskustelukumppanin elämästä. Yleensä ajatus osoittautui paikkansa pitäväksi. ”Mistä tiesit?”, oli usein toistunut kysymys. ”En tiedä”, oli usein vastaukseni, ”kai tämä kuuluu pakettiin.” Toinen vastaava uusi asia oli pahan läsnäolon vaistoaminen eri tilanteissa.
Ateismini jälkeen olin tullut vakuuttuneeksi siitä, että Jeesuksen ylösnousemus on historiallisesti totta, ja olin rukouksessa sanonut Jeesukselle, että haluan olla loppuelämäni hänen seuraajansa. Tämän kaikkein suurimman ihmeen hyväksyminen ja sen seurauksena oman elämän luovuttaminen Jeesuksen hallintaan tuntui niin suurelta, etten osannut hirveästi hämmästellä sitä, että ilmeni pienempiä ihmeellisiä juttuja.
Huomasin siis uskoontuloni myötä oppineeni ikään kuin uuden kielen: Pyhä Henki oli antanut lahjoja, joita tarvitsen ja joita hän voi käyttää tahtomallaan tavalla. Kukaan ei ensin opettanut minulle ”kielioppia” armolahjoista, puhumattakaan, että niitä olisi jotenkin edellytetty minulta. Niistä ei puhuttu mitään! Opin ”kielen” ensin ja ”kieliopin” vasta myöhemmin, kun tajusin Raamatusta, että kokemissani uusissa asioissa oli kyse tiedon sanojen ja henkien erottamisen lahjoista. Niidenkin avulla, evankeliumin julistamisen ohessa, Jumala kutsuu uusia ihmisiä Jeesuksen seuraajiksi (mm. Mark. 16 ja 1. Kor. 14:24, 25).
Pyhän Hengen läsnäolo armolahjoineen on ikään kuin Jumalan valtakunnan äidinkieli. Sitä voi oppia tulemalla Jumalan lapseksi, suostumalla Jeesuksen seuraajaksi. ”Siksi sanon teille selvästi, että kukaan, joka puhuu Jumalan Hengen valtaamana, ei voi sanoa: "Jeesus on kirottu." Kukaan ei myöskään voi sanoa: "Jeesus on Herra", muuten kuin Pyhän Hengen vaikutuksesta.” (1. Kor. 12:3) Jokaisella, joka uskoo Jeesukseen, on Pyhä Henki.
Samassa yhteydessä Paavali kirjoittaa korinttilaisille: ”Veljet, haluan teidän olevan selvillä Pyhän Hengen lahjoista” (1. Kor. 12:1). Sitten hän kehottaa tavoittelemaan niitä (1. Kor. 14:1) ja antaa ohjeita niiden käyttämiseen. Hän ei opeta ”pelkkää kielioppia”, vaan kehottaa ”puhumaan”: tunnustamaan uskon Jeesukseen ja tavoittelemaan ja käyttämään armolahjoja.
Täällä länsimaissa lähestymme uskoa helposti ”kieliopista” käsin. Hengellisyys tuntuu monista vieraalta ja rauhallinen jäsentely voi parhaimmillaan helpottaa ihmisiä tutustumaan näihin asioihin. On hyvä olla luonnollisesti yliluonnollinen, hihhulointi ei auta! Pahimmillaan taas ihmiset juuttuvat analysointiin ja luulevat uskoa pelkäksi oppikokoelmaksi eivätkä löydä suhdetta elävään Jumalaan tai armolahjoihin. Siksi toivoisin, että emme vain puhuisi Hengen lahjoista, vaan oppisimme kuuntelemaan häntä ja käyttämään näitä lahjoja luontevasti, jotta suhteemme Jeesukseen ja hänen armoonsa tulisi yhä selvemmäksi. Jos joku kysyy armolahjoista, voisimme aina keskustelun ohella pyytää Jumalalta lahjoja. Sillä tavalla kieltäkin parhaiten opitaan, puhumalla ja käyttämällä, ei niinkään kielioppia pänttäämällä, vaikka joskus harvoin sitäkin kautta oppii.
Virolainen pappi oli oppinut suomen erikoisella tavalla, mutta armolahjat hän kertoi saaneensa osana uskon äidinkieltä. Opetettuani armolahjoista hän totesi: ”Onpa mukavaa, että näistä voi puhua julkisesti. Nyt minäkin voin kertoa, että puhun kielillä.”

Jukka Jämsén

torstai 17. huhtikuuta 2014

Se toimii sittenkin!



Viime vuosina olen harjoitellut uutta tapaa julistaa hyvää sanomaa ihmisille. Perinteisesti ajatellaan, että ensin syntisen tulee kuulla laki, jotta tarve evankeliumille syntyy. Olen kuitenkin miettinyt, onko tilanteita jossa tämä lähestymistapa saattaa johtaa meidät väheksymään evankeliumin voimaa? Aivan kuin evankeliumi Kristuksesta ei itsessään olisikaan riittävä voima, ”pelastukseksi jokaiselle joka uskoo.” Onko sanomamme Kristuksesta niin vaisu, että meidän pitää aina ensin kertoa huonot uutiset, jotta sen valossa evankeliumi alkaa vasta oikeasti vaikuttaa hyvältä sanomalta? 

Verkostossa (jumalanpalvelusyhteisössä jossa palvelen) olemme alkaneet rukoilla ihmisten puolesta tavalla, jota kutsumme DNA-rukoukseksi. Kysymme Jumalalta, mikä on se alkuperäinen suunnitelma mikä Jumalalla on tätä ihmistä varten: millainen on hänessä se ennen maailman luomista Jumalan sydämeltä syntynyt Jumalan kuva, jonka tämä rikkinäinen maailma ja huonot valinnat, ovat enemmän tai vähemmän vääristäneet tai peittäneet alleen. Yleensä rukoilemme parin hengen ryhmissä henkilön puolesta ja sitten jaamme ajatukset, jotka olemme saaneet. 

Tällaisen rukouksen kautta Jumalan rakkaus tulee ihmistä kohti välillä todella pysäyttävällä tavalla. He havahtuvat siihen, miten yksityiskohtaisesti Jumala on heidät suunnitellut. He käsittävät ehkä ensimmäistä kertaa, että Jumala todella näkee heidät ja että hänellä on ihmeellisiä ajatuksia juuri heistä. Kuten Daavid he ihmettelevät Jumalan suurenmoista viisautta siinä miten heidät on tehty ja kuinka suurenmoiset Isän ajatukset ovat heitä kohtaan. ”Kuinka kalliit ovat minulle sinun ajatuksesi, kuinka suuri niiden luku!” parkaisi Daavid kun hän sai vilauksen siitä, miten Jumala ajattelee hänestä (Psalmi 139).

Samaa profeetallista rohkaisua voi antaa myös ihmisille jotka eivät vielä usko. Juuri tänä aamuna rukoilin erään ei-kristityn puolesta DNA-rukousta. En tuntenut häntä lainkaan, sillä tapasin hänet ensimmäistä kertaa. Jaettuani Herralta saamani ajatukset, hän liikuttuneena kertoi minulle kuinka tunnisti niistä itsensä, mutta ei osannut kuvitella kuinka hyvä ja kaunis on se kuva jonka Jumala maalasi hänen eteensä. Vaikka hän syvällä sisimmässään tunnisti kaikki kuvaamani piirteet, hän samalla tiedosti, ettei useinkaan kyennyt elämään niiden mukaan. Jumalan visio hänen elämästään oli kauniimpi ja jalompi kuin hän osasi odottaa. Samalla Jumalan hyvyys alkoi välittömästi kutsua häntä parannukseen. 

Puristeille siis tiedoksi, kun rohkaisemme ihmistä ja kutsumme esiin aarretta mullan alta, alkaa aarteen kauneuden edessä multa paljastua mullaksi. Meidän ei tarvitse väheksyä syntiä, mutta Kristuksen evankeliumin valkeus paljastaa sen mikä on pimeyttä. Ilosanoma Kristuksesta ei ole menettänyt kauneuttaan ja vetovoimaansa. Se yhä tänäkin päivänä mullistaa yksilön ja yhteiskunnan elämän Jumalan hyvyyden vallankumouksella!

Petri Patronen

maanantai 31. maaliskuuta 2014

Kuinka päästä eroon asenneongelmasta?


Minulla on asenneongelma: negatiivisuus suhteessa itseeni. Varsinkin väsyneenä olen taipuvainen alistumaan kielteisten ajatusten valtaan suhteessa omaan suoriutumiseeni, kykyihini ja ongelmatilanteiden kehittymiseen tulevaisuudessa. Kuten asenneongelmat useimmiten, se ei näy minusta heti päälle päin. Juuri siksi se onkin päässyt kehittymään: me ihmiset nimittäin kuvittelemme, että ei esimerkiksi kielteisillä asenteillamme ole väliä niin kauan kuin ne koskevat vain meitä itseämme. Piilottelemme todellisia tunteitamme ja ajatuksiamme ja puhumme ”haasteistamme” hymyillen, vaikka sisäisesti näkisimme pelkkää alamäkeä edessämme.

Asenteet kuitenkin tarttuvat. Ja mitä enemmän ihmisiä ympärilläni on ja mitä enemmän vaikutan, sitä enemmän ne tarttuvat. En voi pitkäjänteisesti levittää ympärilleni jotain muuta kuin mitä sisälläni on.

Siksi olen tarttunut haasteeseen muuttaa asennettani. Tiedostan, että hyvä asenne ei tule ilmaiseksi, lahjana. Se vaatii minulta aktiivista poisoppimista vanhasta ja mieleni harjoittamista uuteen ajattelutapaan. Paavali kehottaakin: ”Älkää mukautuko tämän maailman menoon” – eli älkää antako itsenne luisua synnin vääristämiin ajattelu- ja reagointimalleihin – ”vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä.” (Room. 12:2)

Niinpä olen alkanut tehdä itselleni joka päivä kaksi kysymystä:
1)    Mistä asioista olen kiitollinen tänään?
2)    Olenko tyytyväinen itseeni?

Nämä ovat minun asenteentarkistuskysymyksiäni, joiden avulla diagnosoin, olenko menossa oikeaan suuntaan tänään. Niillä varmistan, että päivän päätteeksi en ainakaan jää hautomaan negatiivisia ajatuksia ja tyytymättömyyttä, jotka raahautuvat mukanani seuraavaan päivään ja sitä seuraavaan, niin että taakka lopulta kasvaa suuremmaksi kuin jaksan kantaa.

Jos siis haluat muuttaa asenteesi jossain asiassa, tee vaikkapa näin:
Kirjoita ylös, millaista asennetta tavoittelet. Miten ajattelet ja miten käyttäydyt ilmentäessäsi uutta asennetta?

Tarkista päivittäin, miten edistyt tässä uudessa asenteessa.

Älä odota, että tunteesi muuttuvat heti. Muuta ensin ajatteluasi ja käyttäytymistäsi. Ala elää niin kuin ihminen, joka on positiivinen/luottavainen/antelias/kannustava/kärsivällinen, tai mitä sitten tavoitteletkin.

Tunnusta ongelmasi ja pyydä tukea Jumalalta ja muilta ihmisiltä. Jumalalla ei ole asenneongelmaa: hän on kannustava, armollinen ja voimallinen sinulle joka päivä, vaikka sinä et olisikaan. Etsi ympärillesi myös ihmisiä, jotka ilmentävät oikeanlaista asennetta; heidän seuransa vahvistaa sinua uudessa suhtautumistavassasi.

Suvi Kankkunen

maanantai 24. maaliskuuta 2014

Vieraanvarainen seurakunta



Vierailimme maaliskuussa New Wine -johtotiimillä All Saints -seurakunnassa Woodfordissa Lontoossa. Seurakunnan vieraana oli koskettavaa olla. Meidät otettiin lämmöllä vastaan.

Ut:ssa kehotetaan ainakin kahdesti osoittamaan vieraanvaraisuutta, Rm 12 ja Hp 13. Vieraanvaraisuutta voi harjoittaa monella hyvin käytännöllisellä tavalla. Välillä voi kysyä itseltään, että milloin viimeksi kutsuin jonkun seurakuntalaisen kotiini? Seurakunnan kokoontumiset ovat erinomaisia vieraanvaraisuuden harjoittamispaikkoja. Uudelle kävijälle vieraanvaraisuus voi olla ratkaisevaa, kun hän miettii seurakuntaan jäämistä. Ystävällinen ja lämmin vastaanotto sekä toisen huomioiminen kuuluvat vieraaanvaraisuuteen.

All Saints -seurakuntalaiset eivät tunne kaikki toisiaan, sillä seurakunta on iso. Neljässä keskenään varsin erilaisessa jumalanpalveluksessa käy sunnuntaisin n.750 ihmistä. Kirkkoherran vaimo kertoi kerran menneensä aamun ensimmäiseen ja hyvin perinteiseen jumalanpalvelukseen. Hänkin sai osakseen lämpimän vastaanoton joltain seurakuntalaiselta. Kirkkoherran vaimo totesi kysyttäessä olevansa ensimmäistä kertaa aamujumalanpalveluksessa. Kysymykseen asuinpaikasta hän oli todennut asuvansa ihan kirkon vieressä. Pikku hiljaa kysyjälle selvisi, että hän keskusteli jo pitkään seurakunnassa olleen kirkkoherran vaimon kanssa!

Kenelle voisin tällä viikolla osoittaa ystävällisyyttä ja vieraanvaraisuutta? Meitä kaikkia tarvitaan, että oma seurakuntamme olisi vieraanvarainen.

Mika Kilkki

maanantai 17. maaliskuuta 2014

Armo on hurja voima


Mitä enemmän puhun armosta, sitä enemmän koen, että voimaa virtaa sisään ja ulos. Onko tämä jotain mystiikkaa, sillä armohan on hyvin abstraktinen, tunnemaailmaan kuuluva käsite. Mutta entäs, jos se ei olekaan pelkkää tunnetta!

Kirjoitan fb:ssa ajatuksia armosta hyvin paljon ja mielelläni siitä puhunkin. Mutta sitten ajan karille: missä synnintunto, laki, parannuksenteko? Ja käräjöinti onkin jo valmis.

Armo ja totuus ovat usein aisaparina. Esim. Psalmi 85:11"Armo ja totuus tapaavat toisensa täällä, vanhurskaus ja rauha antavat suuta toisillensa." (1938 käännös) Tämä on kaunis kuvaus armon, totuuden, vanhurskauden ja rauhan intiimistä rinnakkaiselosta Jumalan kansan keskellä.

Armo ja Jeesus kuuluvat erottamattomasti yhteen, jopa niin että armo= Jeesus. Jeesus on myös totuus.  Kristus on meidän vanhurskautemme. Hän jättää meille rauhansa, tuon shalomin, joka sisältää elämän sen kaikessa täyteydessään. Tästä oikaisen johtopäätöksen: totuus ei olekaan lakia, vaan armoa täynnä oleva henkilö, nimeltä Jeesus. Ja minulla on suhde tuohon henkilöön, alati syvenevä ja lämpenevä suhde, joka rakentuu armon ja rakkauden varaan. Minulla ei ole intiimiä suhdetta lakiin tai lakikirjaan.

Toki totuus minusta on vähemmän mairitteleva, olenhan syntinen ihminen. Mutta totuus armosta on vielä väkevämpi: olen Kristuksessa armahdettu, vapaa syyllisyydestä sekä synnin ja lain alaisuudesta. Vaikka en aina olekaan hurskaan näköinen tai tapainen, olen Kristuksessa vanhurskas eli hyväksytty Jumalan lapseksi.

Armosta hyväksytty ja lapseksi otettu antaa minulle tukevan aseman Jumalan yhteydessä. Identiteettini ei perustu tekemisiini, vaan Jumalan lahjaan. Kuulun kuninkaan perheväkeen, ja saan käydä jääkaapilla lupaa kysymättä, siis elää kuten kotonani Taivasten valtakunnan saleissa.

No, mihin putosi laki ja lain- sekä synnintunto? Kun tuhlaajapoika palasi kotiin, oli hän täynnä katumusta ja alamittaisuuden tunnetta. Samaan aikaan isä jo puuhaili hänelle pitoja ja hommaili uusia vaatteita, sinettisormuskin löytyi hyvin nopeasti. Raamatun mukaan synnin tullessa suureksi, armo tulee ylenpalttiseksi. (Room.5:20). Synti ja synnintunto lamauttavat meidät kuin kobran katse ja myrkky, ellei armo tule äkkiä avuksi. Jumalan armo kulkee aina edellä, synnintunnonkin keskellä ja valaisee tietä sovitukseen ja vapauteen.

Armo on väkevä voima, joka johtaa täydelliseen sovintoon Jumalan kanssa. Se on myös universumin suurin muutosvoima. Laki ajaa pinnalliseen ja usein piinalliseen kiiltokuvaan, armo muuttaa sisältäpäin, sydämestä käsin ja ne muutokset näkyvät ja vaikuttavat uutta elämää.

Tiitus 2:11-12
"Jumalan armo on näet ilmestynyt pelastukseksi kaikille ihmisille, ja se kasvattaa meitä hylkäämään jumalattomuuden ja maailmalliset himot ja elämään hillitysti, oikeamielisesti ja Jumalaa kunnioittaen tässä maailmassa."

Onpas hurjaa tekstiä, mutta niin on armokin: hurja voima!

Heikki Hilvo



sunnuntai 9. maaliskuuta 2014

Oletko valmis?


Reilu kuukausi sitten sain saatella äitini viimeiselle matkalle täällä ajassa. Saimme vielä viettää hyviä hetkiä yhdessä hänen ollessaan sairaalassa. Luimme sanaa, muistelimme mukavia asioita ja rukoilimme. Näin hän sai valmistautua iäisyyttä varten. Kun sitten kuoleman hetki tuli, tuntui kuin aika olisi pysähtynyt. Niin yhtäkkiä kaikki tapahtui – hän oli poissa.

Elämä on lyhyt, vaikka se kestäisi 85 vuotta. Ei siis ihme, että Psalmeissa sanotaan: Opeta meille, miten lyhyt on aikamme, että saisimme viisaan sydämen (Ps 90:12). Läheisen muutto Taivaan kotiin herätti minussa voimakkaan viisauden kaipuun. Toivon, etten unohtaisi näköaloja ja tunnelmia, joita minulla oli kuolinvuoteen äärellä ja sen jälkeen.

On hyvä valmistautua kuolemaan, mutta vielä parempi on valmistautua elämään.

Läheisen kuolema pysäyttää miettimään, onko jotain, mitä en ole tehnyt, mutta haluaisin vielä tehdä? Kuinka voisin ottaa askelia toivomaani suuntaan, päämäärää kohti. Miten valmistautuminen johtaisi hyvään jo täällä maan päällä.

Sana opettaa paljon elämän laadusta ja käytöstä. Heprealaiskirjeessä kehotetaan ottamaan mallia niiden uskosta, jotka toivat lukijoille evankeliumin ja mallinsivat kristityn elämää Jeesuksen esimerkin mukaan.
Äitini elämässä tätä ilmensivät huumorintaju ja vapaus olla oma itsensä. Hän ei kuluttanut aikaansa valittamiseen, kateuteen eikä katkeruuteen. Hautajaisissa saimme kuulla, kuinka hänen iloinen ja toiset huomioiva persoonansa oli merkinnyt paljon niin sukulaisille, ystäville, tuttaville kuin naapureillekin.

Kun Jumalan hyvyys saa koskettaa, elämä muuttuu. Jeesus Kristus on sama tänäänkin. Se mikä tapahtui ennen ja on esikuvallista, voi tapahtua tänäänkin.

Daavidin elämästä voi nähdä, miten valmistautuminen Jumalan antamaan tehtävään voi olla pitkä ja raskas prosessi. Olosuhteet eivät olleet Daavidin hallinnassa, mutta sydämen asenteeseen ja valintaan hän pystyi vaikuttamaan. Paetessaan taas kerran Saulia hän päätyi pelon ja ahdistuksen keskellä luottamaan Jumalaan. Tästä kohtaamisesta rohkaistuneena hän halusi herättää aamuruskonkin.

Rukouselämä ja yhteyden kaipaaminen Jumalan kanssa ovat yhteistä useimmille tämän kirjoituksen henkilöille. Daavid oli löytänyt avaimen voittoon. Kun on aidosti vuodatettu sydämestä kipu, pelko, ahdistus ja muut raskaat tunteet, ja otettu vastaan armo Herraan luottaen, voidaan lähteä iloiten uuteen päivään ja uusiin haasteisiin.

Olemmeko siis valmiita? Haluan ainakin kasvaa kohti partiolaisilta tuttua asennetta: ”aina valmiina”. Meissä tapahtuu kyllä valmistumista, päivittäinen Herran kohtaaminen valmistaa tuleviin tehtäviin – ja suureen kohtaamiseen päiviemme päättyessä.


Leila Valmari

maanantai 24. helmikuuta 2014

Pyörivä tynnyri – ja Jeesus – huvipuistossa

Tämän blogin kirjoitti Pekka Valmari Rovaniemeltä

Jeesus opetti seuraajiaan osuvin vertauksin, joita olisi vaikea unohtaa vaikka yrittäisi. Opetuslapset saivat kuunnella ja kysellä useamman vuoden, mutta työ jäi heidän kohdallaan silti kesken. Heidän onnekseen, ja meidänkin, Jeesus lupasi jatkaa sitä Pyhän Henkensä välityksellä (Joh 14:26). Ja niin Hän tekeekin. Missä vain.

Yksi mieleen palaavimpia opetuksia avautui itselleni – Linnanmäen Vekkulassa. Se paikka saa ihmisen toimimaan aivan kummallisesti. Jokainen, joka on yrittänyt kävellä läpi vinon huoneen tai pyörivän tynnyrin koskematta kaiteisiin, tietää sen. Kaatuisimme aivan väkisin, ellei kaidetta olisi. Pyörivä tynnyri tarjoaa erityisen osuvan kuvan siitä mitä meille todellisuudessa tapahtuu silloin, kun elämän käänteet lannistavat ja masentavat, ja toivokin uhkaa hiipua.

Ulkoapäin katsoessa näkee vain kyljellään olevan, pyörivän tynnyrin ja sen läpi johtavan sillan kaiteineen. Senkin näkee, mitä näiden takana tynnyrin toisella puolella on. Katsoessa ei voi käsittää, mikä voima voi estää meitä kävelemästä suoraan sillan yli ilman ongelmia. Aluksi yritys sujuukin hyvin. Mutta kun ehdimme tarpeeksi pitkälle pimeään tynnyriin, kaikki muuttuu – vastustamaton voima alkaa kaataa meitä sivulle, ja vain kaide estää putoamisen tynnyrin sisäpohjalle. Sama toistuu, vaikka yrittäisit kuinka monta kertaa tahansa. Miksi ihmeessä?

Se, mitä näemme, tarjoaa tasapainoaistille kiinnekohdan – vaikka horjuisimme, näkökentän asiat pysyvät paikoillaan. Horisontti pitää meidät tietoisena vaakasuorasta ja talot ja puut pystysuorasta. Pyörivään tunneliin mentäessä näemme, että tynnyri pyörii, ja ulkopuolinen maailma pysyy paikallaan. Mutta syvemmällä sisällä, kun tynnyrin tähtikuvioitu pyörivä sisäpinta täyttää tarpeeksi suuren prosenttiosuuden näkökentästämme, asiat kiepsahtavatkin toisin päin. Aivot alkavat pitää tynnyriä ja sen tähtitaivasta paikallaan pysyvänä, ja ulkomaailma tynnyrin takana onkin nyt se, joka pyörii. Aistimus pakottaa meidät korjaamaan asentoamme tähtitaivaan mukaan – sehän on aina liikkumaton, kun sitä katselee – ja ilman kaidetta olisimmekin jo tynnyrin pohjalla.

Samalla tavoin hengellisessä elämässä Kristukseen kiinnitetty katse pitää meidät tietoisena suunnista ja auttaa ymmärtämään olosuhteet oikein. Jumala on suuri ja hyvä. Hänen Sanansa ja valtakuntansa ovat todellisempia ja suurempia kuin tämä näkyvä maailma. Hän välittää ja pitää meistä huolta ja on kanssamme vaikeissakin tilanteissa. Voimme luottaa Häneen. Mutta sitten – kun tämänpuoleiset haasteet ja vaikeudet täyttävät tarpeeksi suuren prosenttiosuuden hengellisestä näkökentästämme, menetämme hengellisen suuntavaistomme ja tasapainomme. Menetämme rohkeutemme ja toivomme. Mielemme on alkanut pitää tämän maailman todellisuutta Jumalan Valtakuntaa suurempana, ja alamme kaatua ”realiteettien” antamien tuntemusten ohjauksessa. Emme tunne enää voivamme luottaa Jumalaan, vaan masennumme helposti.

Tynnyrin läpi selviytyy ongelmitta vain, jos rajoittaa tarkoituksella näkökenttäänsä niin, että voi huomioida vain sillan ja sen takana näkyvän, paikallaan pysyvän maailman. Tämä meidän kannattaa tehdä myös silloin, kun liian suuri osuus hengellisestä näkökentästämme uhkaa peittyä vastoinkäymisten, kielteisten tunteiden ja pettymysten alle. Niiden aiheuttama hengellinen aistiharha voi saada meidät valtaansa ja kaataa meidät. Eikä elämän tynnyreissä suinkaan ole aina kaiteita.

Silmiä ei tarvitse eikä pidäkään ummistaa kaikelta, mutta voimme rajoitta tarkoituksella joksikin aikaa nuo sinänsä todelliset ongelmat hengellisen näkökenttämme laitamille – kiinnittäen päättäväisesti katseemme Kristukseen. Pietarille Jeesus opetti saman asian kävelyllä myrskyssä aallokon päällä. Kun Jumalan todellisuus saa pysyä selvänä näkökentässämme, voimme luottaa Häneen ja pysyä oikeassa suunnassa. Asenteemme kestää, ja pääsemme sillan yli tynnyrin ulkopuolelle, valoon. Eikä tuota tehdessä turvauduta silmänkääntötemppuun – vaan päinvastoin vältetään paha sellainen. Ellei Jumalan todellisuus, johon katse kannattaa kohdistaa, ole todella suurempi kuin tämä maallinen, ei Paavalin mukaan koko uskossa ole mitään mieltä. Mutta se on suurempi.

maanantai 17. helmikuuta 2014

Aivot narikassa?

Kirjoittaja: Markus Nikkanen

Mitä hengellisyys on ja minkälainen on hengellinen ihminen? Paavalin teologiassa hengellisyys liittyy Pyhään Henkeen. Ne, joita Jumalan Henki johtaa, ovat hengellisiä. Hengellisyyden vastakohtana on lihallisuus, joka Paavalin kielessä viittaa pelkästään inhimilliseen, heikkoon ja Jumalasta irralliseen elämään. Lihallisuus saattaa joskus ilmetä myös vihamielisyytenä Jumalaa kohtaan.

Hengellisyys ei ole kuitenkaan ylihengellisyyttä ja hypettämistä, jossa pyrimme irti ruumiillisuudesta. Raamatun mukaan ruumis on jotain joka seuraa mukanamme ylösnousseeseen elämäänkin. Emme ole matkalla pilvenlonkareelle soittelemaan harppua aineettomilla sormilla, vaan Jumalan siunaamaan elämään ylösnousemusruumiissa. Meitä ei ole tarkoitettu enkelien kaltaisiksi, eikä meidän siihen myöskään tulisi pyrkiä, kuten Paavalin ohjeet kielillä puhumisesta hurmaantuneille korinttilaisille osoittavat (1 Kor. 12-14). He kun ajattelivat hengellisyyden olevan enkelien kaltaisuutta ja mielsivät ylösnousemuksen - joka heidän mielestään oli jo tapahtunut (1 Kor. 15) - siirtymiseksi korkeammalle hengelliselle tasolle, josta merkkinä oli kielillä puhuminen.

Paavali ei hylkää kielillä puhumista tai muitakaan armolahjoja, mutta samalla ohjaa korinttilaiset ymmärrettävään hengellisyyteen. Paavalin mukaan Henki luo järjestystä, ja seurakunta rakentuu vain aidosti hengellisen eli ymmärrettävän toiminnan kautta. Kristityn ei siis tarvitse eikä pidä jättää aivojaan narikkaan. Työ, jota Pyhä Henki meissä tekee, on ennen kaikkea mieleemme liittyvää uudistavaa työtä, jossa ajattelumme ja identiteettimme etsii uudet radat Kristuksesta.

Teksteissään Paavali painottaa mielen ja ajattelun merkitystä paljon. Mietipä esimerkiksi tätä paikoitellen varsin kirjaimellisesti kääntämääni jaksoa Roomalaiskirjeestä: "Siispä, Jumalan laupeuteen viitaten, minä kehotan teitä, sisaret ja veljet, antamaan ruumiinne Jumalalle eläväksi, pyhäksi, kelpaavaksi uhriksi - tämä on teidän JÄRJELLISTÄ jumalanpalvelustanne. Älkää mukautuko tähän aikakauteen, vaan muuttukaa MIELEN uudistamisen kautta, YMMÄRTÄÄKSENNE, mikä on Jumalan tahto, hyvää, kelpaavaa ja täydellistä. Sillä minulle annetusta armosta käsin sanon jokaiselle teistä: “Älkää AJATELKO ylpeästi itsestänne enemmän kuin mitä on tarpeen AJATELLA, vaan AJATELKAA siten, että AJATTELETTE SELVÄJÄRKISESTI – itse kukin kuten Jumala jakoi uskon määrän…" (Room. 12:1-)

Jaejakso puhuu ylpeyttä vastaan ja kutsuu kristityn kohtuullisuuteen, mutta samalla viesti mielen tärkeyden suhteen on selvä: aivoja ei saa laittaa narikkaan. Kristityn mieli on tärkeä. Muistatko sinä ravita mieltäsi ja ponnistella sen eteen, että ymmärtäisit Jumalan tahdon? Milloin olet viimeksi syventynyt Raamatun teksteihin ja painiskellut niistä nousevien kysymysten äärellä? Eiköhän yhdessä vaihdeta tylsistyttävä iltasanomahömppä ja Netflixin tuijottaminen harmaan massan harjoittamiseen. Ehkäpä sitten Kristus myös alkaa saamaan muotoa meissä, emmekä ole niin paljon synnin riepoteltavissa.

maanantai 3. helmikuuta 2014

Miten vaikea matka onnistuu?

Helena Lintinen

Muutaman kerran olen ollut vaelluksella Vancouveria ympäröivillä vuorilla. On helppoja, keskivaikeita, haastavia ja erityisen haastavia reittejä. Rinteet ovat sangen jyrkkiä, ja usein joutuu kiipeämään kaikilla raajoilla, joskus tuntikausia. Ylös, ylös, ylös. Minun kohdalleni on osunut näitä haastavamman sorttisia – kiitos siellä asuvan poikamme Tommin, jonka intohimona on vuorilla vaeltaminen, kiipeily ja lumiluolailu.
Mikä on jaksamisen ja joskus jopa kivun sietämisen salaisuus, kun on siellä rinteessä? Vinkkejä on muutamia, ja ne pätevät myös elämäämme Jumalan muutosagentteina ja Hänen valtakuntansa edustajina tässä maailmassa ja omassa elämänpiirissämme.

1. Ota yksi askel kerrallaan. Kun panee töppöstä toisen eteen tasaiseen tahtiin, huippu tulee väistämättä eteen. Muuta Jumalakaan ei meiltä vaadi. Yksi askel kerrallaan, mutta eteenpäin.
2. Ota aikaa syödä ja juoda. Kiipeillessä energiavaje syntyy huomaamatta: Siksi säännöllisyys energiatankkauksessa on tärkeää. Jumalan oma sana, Hänen läsnäolossaan viipyminen tankkaa meitä.
3. Muista mennä oikeaan suuntaan ja eteenpäin. Vuorilla on helppo eksyä. Joskus elämä potkii päähän, ja lannistumme. Ei kuitenkaan jäädä siihen makaamaan, vaan katsotaan eteenpäin ja otetaan seuraava askel.
4. Kiipeä yhdessä muiden kanssa. Sama pätee elämäämme kristittyinä. Me tarvitsemme toinen toistamme rohkaisemaan, olemaan peilinä, tukemaan, ohjaamaan, tsemppaamaan vaikeuksien keskellä ja iloitsemaan kanssamme onnistumisista. Mikä voisi ollakaan parempi vaelluseura kuin Jumalan perhe ja yhteys siinä.
5.  Katso taaksesi ja näe ne huikeat rinteet, jotka jo olet voittanut. Jumala auttaa meitä monenlaisten tilanteiden yli, ja usein se rohkaisee suunnattomasti, kun katselle mennyttä ja todeta, että Jumala on oikeasti ollut uskollinen ja pitänyt huolta ja vastannut rukouksiimme.
6. Pysy tarkkana: Usein juuri helpoimmalta näyttävä maasto osoittautuukin vaarallisimmaksi, sillä valppaus herpaantuu eikä varo askeleitaan. Sama pätee hengelliseen elämään.
7. Huipulla ihaile ympäröivää kauneutta. Kun on kiivennyt 8 h ja lopulta lähes loppuun väsyneenä saavuttaa huipun, koko päivän vaivannäkö palkitaan. Uskomaton kuulaus ja henkeäsalpaavat näkymät ympäröivät joka puolelta.
Huipulle olisi helppo jäädä. Mutta jos sen tekisi, elämä loppuisi lyhyeen. On palattava, mutta uusin voimin.

Aika ajoin saamme kokea sitä, että Jumalan läsnäolo, käsittämätön hyvyys ja rakkaus ympäröivät meitä. Siihen haluaisi jäädä. Mutta silloin jäisi tapahtumatta se, mihin Jumala on meidät kutsunut: tuomaan Hänen valtakuntansa todellisuus ihmisten elämään siellä missä he ovat  - naapurissa, työpaikalla, koulussa, perheessä – missä vain.

maanantai 13. tammikuuta 2014

Ikävä Jeesusta

Ekaluokan uskontotunnilla kerrattiin jaksoa, jonka aikana oli mietitty,  kuka ihminen oikein on ja mitä Raamattu kertoo ihmisestä ja Jumalasta. Olimme lopuksi askarrelleet sanattomat kirjat, joiden neljä väriä auttoivat muistamaan asioita. Lapset kertoivat vuorotellen ihmisen ja Jumalan kertomusta vieruskaverilleen pikku kirjojaan selaillen. En osaa jäljitellä heidän sanojaan tässä (kunpa osaisinkin!), mutta tällaisia asioita olimme oppineet:

Vihreä väri tarkoitti, että jokainen ihminen on Jumalan luoma olento, ja sellaisena ainutlaatuinen ja arvokas. Hänet on tarkoitettu elämään läheiseen, rakastavaan yhteyteen Jumalan kanssa. Jumala neuvoi ihmiselle, millä tavalla eläen yhteyttä vaalitaan, miten elämä on hyvää.

Musta muistutti, että ihminen valitsi toisin, kuin Jumala neuvoi. Hän ei kunnioittanutkaan Jumalan pyhyyttä eikä luottanut Hänen viisauteensa vaan tahtoi itse olla oma jumalansa. Yhteys Jumalaan meni rikki. Hyvän elämän raja oli ylitetty ja peruuttamattomat seuraukset tulivat ihmisen osaksi.

Punainen väri kertoi siitä, että Jumalalla oli suunnitelma yhteyden korjaamiseksi. Jeesus tuli tänne toteuttaakseen suunnitelman; kärsiäkseen kaikkien ihmisten tuhoisien valintojen seuraukset heidän puolestaan. Että me ihmiset voisimme saada anteeksi. Tehtävä merkitsi kuolemaa ja Jeesus kuoli. Ihmisen yhteys Jumalaan oli taas mahdollinen.

Keltainen väri muistuttaa, että Jeesus voitti kuoleman. Kun ihmisen elämä täällä maan päällä päättyy, häntä odottaa koti Jumalan luona, paikka, jota Jeesus meni edeltä valmistamaan. Jeesuksen kanssa vaeltava ihminen on matkalla taivaan kotiin, jossa saa elää Hänen kanssaan ikuisesti.

Kun sitten kertomisen jälkeen pohdimme yhdessä, millainen mahtaa olla taivas, ja millaista on olla siellä Jeesuksen kanssa, huokasi yksi tyttö haikeasti:

-Voi, mun tulee ikävä Jeesusta! Kun me puhutaan siitä, mutta sitä ei nää.
Moni muukin yhtyi kaipaukseen ja omakin sydämeni soi heti samaa säveltä isolla nuotilla.

Keskustelu jatkui toisen oppilaan toteamuksella:
-Minä oon nähny Jeesuksen!
Hämmästynyt sorina ehti jo alkaa luokassa, ennen kuin sama oppilas jatkoi:
-Mun lastenraamatussa.

Vaikka oppilas viittasikin raamattunsa kuvitukseen, huomasimme kyllä yhdessä, että Raamatussa voi tavallaan nähdä Jeesuksen ilman kuviakin. Lukemalla Jumalan sanoja voi ymmärtää, millainen Hän on ja mitä Hän ajattelee.

Keskustelussa tuli esille ihan syvää viisautta. Kun miettii ja puhuu Raamatun kertomaa, alkaa ikävöidä Jeesusta. Ja samaa kirjaa lukiessaan voi katsella ja kuunnella Häntä. Jumalan sana on ihmeellinen lahja.

Minunkin on ikävä Jeesusta.
Onneksi on Raamattu, ihana kirja!
Sitä lukiessamme saamme tavata Jeesusta (sanaparin molemmissa merkityksissä).

Lukemisiin!

P.S. Viimeksi tapasin (ja tavasin) Hänet Hesekielin sivuilla, luvussa 34, jakeessa 12:

Niin kuin paimen pitää huolta lampaistaan, kun ne ovat hajaantuneet hänen ympäriltään, niin minä huolehdin lampaistani ja haen ne turvaan kaikkialta, minne ne sumuisena ja synkkänä päivänä ovat kaikonneet.

Kirjoittaja Kirsi Jämsén opettaa Jyväskylän kristillisessä koulussa ja vapaalla toimii Jyväskylän KohtaamisPaikassa yhtenä KohtaamisRyhmän vetäjänä, lastentiimiläisenä ja rukouspalvelijana. Kirsi syttyy, kun näkee tavallisten ihmisten palvelevan toisiaan Jumalan antamilla lahjoilla, niin että Jeesuksen luo on helpompi löytää.