Pyörivä tynnyri – ja Jeesus – huvipuistossa

Tämän blogin kirjoitti Pekka Valmari Rovaniemeltä

Jeesus opetti seuraajiaan osuvin vertauksin, joita olisi vaikea unohtaa vaikka yrittäisi. Opetuslapset saivat kuunnella ja kysellä useamman vuoden, mutta työ jäi heidän kohdallaan silti kesken. Heidän onnekseen, ja meidänkin, Jeesus lupasi jatkaa sitä Pyhän Henkensä välityksellä (Joh 14:26). Ja niin Hän tekeekin. Missä vain.

Yksi mieleen palaavimpia opetuksia avautui itselleni – Linnanmäen Vekkulassa. Se paikka saa ihmisen toimimaan aivan kummallisesti. Jokainen, joka on yrittänyt kävellä läpi vinon huoneen tai pyörivän tynnyrin koskematta kaiteisiin, tietää sen. Kaatuisimme aivan väkisin, ellei kaidetta olisi. Pyörivä tynnyri tarjoaa erityisen osuvan kuvan siitä mitä meille todellisuudessa tapahtuu silloin, kun elämän käänteet lannistavat ja masentavat, ja toivokin uhkaa hiipua.

Ulkoapäin katsoessa näkee vain kyljellään olevan, pyörivän tynnyrin ja sen läpi johtavan sillan kaiteineen. Senkin näkee, mitä näiden takana tynnyrin toisella puolella on. Katsoessa ei voi käsittää, mikä voima voi estää meitä kävelemästä suoraan sillan yli ilman ongelmia. Aluksi yritys sujuukin hyvin. Mutta kun ehdimme tarpeeksi pitkälle pimeään tynnyriin, kaikki muuttuu – vastustamaton voima alkaa kaataa meitä sivulle, ja vain kaide estää putoamisen tynnyrin sisäpohjalle. Sama toistuu, vaikka yrittäisit kuinka monta kertaa tahansa. Miksi ihmeessä?

Se, mitä näemme, tarjoaa tasapainoaistille kiinnekohdan – vaikka horjuisimme, näkökentän asiat pysyvät paikoillaan. Horisontti pitää meidät tietoisena vaakasuorasta ja talot ja puut pystysuorasta. Pyörivään tunneliin mentäessä näemme, että tynnyri pyörii, ja ulkopuolinen maailma pysyy paikallaan. Mutta syvemmällä sisällä, kun tynnyrin tähtikuvioitu pyörivä sisäpinta täyttää tarpeeksi suuren prosenttiosuuden näkökentästämme, asiat kiepsahtavatkin toisin päin. Aivot alkavat pitää tynnyriä ja sen tähtitaivasta paikallaan pysyvänä, ja ulkomaailma tynnyrin takana onkin nyt se, joka pyörii. Aistimus pakottaa meidät korjaamaan asentoamme tähtitaivaan mukaan – sehän on aina liikkumaton, kun sitä katselee – ja ilman kaidetta olisimmekin jo tynnyrin pohjalla.

Samalla tavoin hengellisessä elämässä Kristukseen kiinnitetty katse pitää meidät tietoisena suunnista ja auttaa ymmärtämään olosuhteet oikein. Jumala on suuri ja hyvä. Hänen Sanansa ja valtakuntansa ovat todellisempia ja suurempia kuin tämä näkyvä maailma. Hän välittää ja pitää meistä huolta ja on kanssamme vaikeissakin tilanteissa. Voimme luottaa Häneen. Mutta sitten – kun tämänpuoleiset haasteet ja vaikeudet täyttävät tarpeeksi suuren prosenttiosuuden hengellisestä näkökentästämme, menetämme hengellisen suuntavaistomme ja tasapainomme. Menetämme rohkeutemme ja toivomme. Mielemme on alkanut pitää tämän maailman todellisuutta Jumalan Valtakuntaa suurempana, ja alamme kaatua ”realiteettien” antamien tuntemusten ohjauksessa. Emme tunne enää voivamme luottaa Jumalaan, vaan masennumme helposti.

Tynnyrin läpi selviytyy ongelmitta vain, jos rajoittaa tarkoituksella näkökenttäänsä niin, että voi huomioida vain sillan ja sen takana näkyvän, paikallaan pysyvän maailman. Tämä meidän kannattaa tehdä myös silloin, kun liian suuri osuus hengellisestä näkökentästämme uhkaa peittyä vastoinkäymisten, kielteisten tunteiden ja pettymysten alle. Niiden aiheuttama hengellinen aistiharha voi saada meidät valtaansa ja kaataa meidät. Eikä elämän tynnyreissä suinkaan ole aina kaiteita.

Silmiä ei tarvitse eikä pidäkään ummistaa kaikelta, mutta voimme rajoitta tarkoituksella joksikin aikaa nuo sinänsä todelliset ongelmat hengellisen näkökenttämme laitamille – kiinnittäen päättäväisesti katseemme Kristukseen. Pietarille Jeesus opetti saman asian kävelyllä myrskyssä aallokon päällä. Kun Jumalan todellisuus saa pysyä selvänä näkökentässämme, voimme luottaa Häneen ja pysyä oikeassa suunnassa. Asenteemme kestää, ja pääsemme sillan yli tynnyrin ulkopuolelle, valoon. Eikä tuota tehdessä turvauduta silmänkääntötemppuun – vaan päinvastoin vältetään paha sellainen. Ellei Jumalan todellisuus, johon katse kannattaa kohdistaa, ole todella suurempi kuin tämä maallinen, ei Paavalin mukaan koko uskossa ole mitään mieltä. Mutta se on suurempi.

Aivot narikassa?

Kirjoittaja: Markus Nikkanen

Mitä hengellisyys on ja minkälainen on hengellinen ihminen? Paavalin teologiassa hengellisyys liittyy Pyhään Henkeen. Ne, joita Jumalan Henki johtaa, ovat hengellisiä. Hengellisyyden vastakohtana on lihallisuus, joka Paavalin kielessä viittaa pelkästään inhimilliseen, heikkoon ja Jumalasta irralliseen elämään. Lihallisuus saattaa joskus ilmetä myös vihamielisyytenä Jumalaa kohtaan.

Hengellisyys ei ole kuitenkaan ylihengellisyyttä ja hypettämistä, jossa pyrimme irti ruumiillisuudesta. Raamatun mukaan ruumis on jotain joka seuraa mukanamme ylösnousseeseen elämäänkin. Emme ole matkalla pilvenlonkareelle soittelemaan harppua aineettomilla sormilla, vaan Jumalan siunaamaan elämään ylösnousemusruumiissa. Meitä ei ole tarkoitettu enkelien kaltaisiksi, eikä meidän siihen myöskään tulisi pyrkiä, kuten Paavalin ohjeet kielillä puhumisesta hurmaantuneille korinttilaisille osoittavat (1 Kor. 12-14). He kun ajattelivat hengellisyyden olevan enkelien kaltaisuutta ja mielsivät ylösnousemuksen - joka heidän mielestään oli jo tapahtunut (1 Kor. 15) - siirtymiseksi korkeammalle hengelliselle tasolle, josta merkkinä oli kielillä puhuminen.

Paavali ei hylkää kielillä puhumista tai muitakaan armolahjoja, mutta samalla ohjaa korinttilaiset ymmärrettävään hengellisyyteen. Paavalin mukaan Henki luo järjestystä, ja seurakunta rakentuu vain aidosti hengellisen eli ymmärrettävän toiminnan kautta. Kristityn ei siis tarvitse eikä pidä jättää aivojaan narikkaan. Työ, jota Pyhä Henki meissä tekee, on ennen kaikkea mieleemme liittyvää uudistavaa työtä, jossa ajattelumme ja identiteettimme etsii uudet radat Kristuksesta.

Teksteissään Paavali painottaa mielen ja ajattelun merkitystä paljon. Mietipä esimerkiksi tätä paikoitellen varsin kirjaimellisesti kääntämääni jaksoa Roomalaiskirjeestä: "Siispä, Jumalan laupeuteen viitaten, minä kehotan teitä, sisaret ja veljet, antamaan ruumiinne Jumalalle eläväksi, pyhäksi, kelpaavaksi uhriksi - tämä on teidän JÄRJELLISTÄ jumalanpalvelustanne. Älkää mukautuko tähän aikakauteen, vaan muuttukaa MIELEN uudistamisen kautta, YMMÄRTÄÄKSENNE, mikä on Jumalan tahto, hyvää, kelpaavaa ja täydellistä. Sillä minulle annetusta armosta käsin sanon jokaiselle teistä: “Älkää AJATELKO ylpeästi itsestänne enemmän kuin mitä on tarpeen AJATELLA, vaan AJATELKAA siten, että AJATTELETTE SELVÄJÄRKISESTI – itse kukin kuten Jumala jakoi uskon määrän…" (Room. 12:1-)

Jaejakso puhuu ylpeyttä vastaan ja kutsuu kristityn kohtuullisuuteen, mutta samalla viesti mielen tärkeyden suhteen on selvä: aivoja ei saa laittaa narikkaan. Kristityn mieli on tärkeä. Muistatko sinä ravita mieltäsi ja ponnistella sen eteen, että ymmärtäisit Jumalan tahdon? Milloin olet viimeksi syventynyt Raamatun teksteihin ja painiskellut niistä nousevien kysymysten äärellä? Eiköhän yhdessä vaihdeta tylsistyttävä iltasanomahömppä ja Netflixin tuijottaminen harmaan massan harjoittamiseen. Ehkäpä sitten Kristus myös alkaa saamaan muotoa meissä, emmekä ole niin paljon synnin riepoteltavissa.

Miten vaikea matka onnistuu?

Helena Lintinen

Muutaman kerran olen ollut vaelluksella Vancouveria ympäröivillä vuorilla. On helppoja, keskivaikeita, haastavia ja erityisen haastavia reittejä. Rinteet ovat sangen jyrkkiä, ja usein joutuu kiipeämään kaikilla raajoilla, joskus tuntikausia. Ylös, ylös, ylös. Minun kohdalleni on osunut näitä haastavamman sorttisia – kiitos siellä asuvan poikamme Tommin, jonka intohimona on vuorilla vaeltaminen, kiipeily ja lumiluolailu.

Mikä on jaksamisen ja joskus jopa kivun sietämisen salaisuus, kun on siellä rinteessä? Vinkkejä on muutamia, ja ne pätevät myös elämäämme Jumalan muutosagentteina ja Hänen valtakuntansa edustajina tässä maailmassa ja omassa elämänpiirissämme.

1. Ota yksi askel kerrallaan. Kun panee töppöstä toisen eteen tasaiseen tahtiin, huippu tulee väistämättä eteen. Muuta Jumalakaan ei meiltä vaadi. Yksi askel kerrallaan, mutta eteenpäin.

2. Ota aikaa syödä ja juoda. Kiipeillessä energiavaje syntyy huomaamatta: Siksi säännöllisyys energiatankkauksessa on tärkeää. Jumalan oma sana, Hänen läsnäolossaan viipyminen tankkaa meitä.

3. Muista mennä oikeaan suuntaan ja eteenpäin. Vuorilla on helppo eksyä. Joskus elämä potkii päähän, ja lannistumme. Ei kuitenkaan jäädä siihen makaamaan, vaan katsotaan eteenpäin ja otetaan seuraava askel.

4. Kiipeä yhdessä muiden kanssa. Sama pätee elämäämme kristittyinä. Me tarvitsemme toinen toistamme rohkaisemaan, olemaan peilinä, tukemaan, ohjaamaan, tsemppaamaan vaikeuksien keskellä ja iloitsemaan kanssamme onnistumisista. Mikä voisi ollakaan parempi vaelluseura kuin Jumalan perhe ja yhteys siinä.

5.  Katso taaksesi ja näe ne huikeat rinteet, jotka jo olet voittanut. Jumala auttaa meitä monenlaisten tilanteiden yli, ja usein se rohkaisee suunnattomasti, kun katselle mennyttä ja todeta, että Jumala on oikeasti ollut uskollinen ja pitänyt huolta ja vastannut rukouksiimme.

6. Pysy tarkkana: Usein juuri helpoimmalta näyttävä maasto osoittautuukin vaarallisimmaksi, sillä valppaus herpaantuu eikä varo askeleitaan. Sama pätee hengelliseen elämään.

7. Huipulla ihaile ympäröivää kauneutta. Kun on kiivennyt 8 h ja lopulta lähes loppuun väsyneenä saavuttaa huipun, koko päivän vaivannäkö palkitaan. Uskomaton kuulaus ja henkeäsalpaavat näkymät ympäröivät joka puolelta.

Huipulle olisi helppo jäädä. Mutta jos sen tekisi, elämä loppuisi lyhyeen. On palattava, mutta uusin voimin.

Aika ajoin saamme kokea sitä, että Jumalan läsnäolo, käsittämätön hyvyys ja rakkaus ympäröivät meitä. Siihen haluaisi jäädä. Mutta silloin jäisi tapahtumatta se, mihin Jumala on meidät kutsunut: tuomaan Hänen valtakuntansa todellisuus ihmisten elämään siellä missä he ovat  - naapurissa, työpaikalla, koulussa, perheessä – missä vain.