perjantai 22. toukokuuta 2015

Tulvat tulevat – juurtunut usko kestää

Tulvat tulevat – juurtunut usko kestää

Kemijoki virtaa nyt vuolaana, voimakkaana. Tulviva joki vetää katsojia ja ihmettelijöitä. Minullakin oli lasten ollessa vielä kotona tapana viedä heidät katsomaan, kuinka parkkipaikan merkki ja ajokieltomerkki nousevat vedestä. Joskus kokeiltiin myös istumista veden saartamalla penkillä.

Tulviva joki on pelottavan voimakas. Kunnioitus veden suurta määrää ja uudenlaisia, tuntemattomia pyörteitä kohtaan herää luonnostaan. En tiedä, oliko Heprealaiskirjeen kirjoittajan silmien edessä tulviva virta vai tasaisesti uomassaan virtaava joki, kun hän kirjoitti: ”meidän on tarkoin ja tunnollisesti pidettävä mielissämme se, minkä olemme kuulleet, ettemme ajautuisi virran vieminä harhaan.”

Heprealaiskirjeen saajien joukko oli ”toisen polven” kristittyjä. Jeesus itse oli aloittanut julistamisen  ja silminnäkijätodistajat olivat jatkaneet sitä ensimmäisen Helluntain jälkeen. Jumalan voimakas vahvistus ihmein ja merkein oli läsnä ja Pyhän Hengen lahjoja jaettiin tällekin kristilliselle sukupolvelle. Mutta koettelemusten pyörteet, vainot ja harhaopit houkuttelivat vetäytymään ja palaamaan entiseen elämään, joka näytti helpommalta.

Evankeliumin sana julistaa lupausta pelastuksesta, mutta siihen sisältyy myös varoitus. Iankaikkinen elämä on Jeesuksessa, vain hänessä ja hänen kauttaan. Myös meidän on tarkoin ja tunnollisesti pidettävä mielessämme kuulemamme evankeliumi. Siinä on tänäkin päivänä voima ja lupaus tulevaisuudesta.  Ei anneta minkään tulvan tai pyörteen tempaista meitä varmalta ja lujalta perustukselta.

Meille voi käydä kuin puulle, joka joutuu tulvan aikana veden saartamaksi. Tulva ei kuitenkaan vie puuta, joka on vahvasti juurtunut perustalleen. Juurtunut usko kestää.


Leila Valmari


keskiviikko 13. toukokuuta 2015

Mitä on ihan siellä asian ytimessä?


Tämä on hyvä ja mielenkiintoinen kysymys, jota kannattaisi varmaan kysyä useamminkin kuin tulee tehtyä. Sekä omissa asioissa että yhteisissä. Vastaaminen voi kyllä vaatia paneutumista, toisinaan rohkeuttakin – mutta usein se silti näyttää parempaa suuntaa, säästää turhaa vaivaa tai estää ottamasta hyödyttömiä, ehkä suorastaan haitallisia sivuaskelia. Useimmat meistä tuskin kyselevät tätä liiaksi.
Uskon ytimessä on kaikkien mielissä varmaan Kristuksen risti ja ylösnousemus. Mutta kun haluamme elää uskoamme todeksi, mitä siellä ihan käytännön arkielämän ytimessä silloin on? Tähän vastaisimme luultavasti jo paljon edellistä kysymystä vaihtelevammin. Se on mielenkiintoista. Miksi me kukin vastaisimme juuri niin kuin vastaisimme? Ja miltähän erilaiset vastauksemme Taivaasta katsoen vaikuttaisivat? Miten asia nähtiin alkuseurakunnassa?

Paavalin uskonelämän ja työn arkeen kuului moninaisten asioiden joukossa jokapäiväinen ”huoli kaikista seurakunnista” – meidän kaltaisistamme, uskoon tulleista ihmisistä. Hänen kirjeensä näille varhaisille kristityille avaavat meille ikkunan siihen, mitä apostolin mielestä oli keskeisintä – mitä Paavali toivoi heidän arkielämänsä ytimessä olevan.

Kirjeissään Paavali yleensä joko kiittää Jumalaa jostain vastaanottajia koskevasta, rukoilee heille jotain, tai tekee nämä molemmat. Paavali kiittää Jumalaa ylivoimaisesti eniten seurakuntalaisten uskosta ja rakkaudesta. Uskon ymmärrämme tässä ehkä helpommin, ilman sitähän he eivät olisi seurakuntalaisiakaan. Rakkaus, josta Paavali Jumalaa kiittää, on nimenomaan uskovien konkreettista ja käytännössä näkyvää, toisiinsa kohdistuvaa ja vaivaa näkevää rakkautta. Kaikki alkaa uskosta, joka  ”saa meidät toimimaan”, ja rakkaus motivoi meidät  ”näkemään vaivaa” (1 Tess 1:3).
Mitä Paavali sitten pitää tärkeimpänä rukoilla Jumalalta uskoville? Eniten hän pyytää sitä, että he oppisivat tuntemaan Jumalan ja Hänen tahtonsa, sen ”mikä on tärkeää”. Tämä näyttää tarkoittavan, että oppisimme ”näkemään”,  ”käsittämään” tai  ”ymmärtämään”  saamamme perintöosan,  ”kaiken sen hyvän, minkä Kristus on meille antanut”. Mukana on konkreettisia esimerkkejä siitä, mihin tämä käytännössä johtaa: hedelmän kantaminen, puhtaus, kärsivällisyys ja muu Herralle kunniaksi oleva elämä.

Pikainen suuntaa antava sanahaku vahvistaa kirjeistä nousevaa vaikutelmaa siitä, että usko ja rakkaus ovat todella Paavalin keskeisimmät teemat. Hän puhuu niistä paljon joka kirjeessä. Usko mainitaan melkeinpä kahdesti ja rakkauskin lähes kerran joka ainoaa lukua kohti, kun taas risti tai ylösnousemus ylipäänsä mainitaan vain vaivoin joka toisessa kirjeessä. Sanan veri puuttumista opetuspuheista on joskus pidetty harhaoppisuuden merkkinä, mutta tällä periaatteella useimmat Paavalin kirjeetkin pitäisi harhaoppisina poistaa Raamatusta.

Tilastot eivät toki ratkaise uskon kysymyksiä. Paavalin käytännönläheinen uskonelämän opetus jättää silti ajateltavaa. Miten oman uskonelämämme painotukset vastaavat sitä, minkä Herra oli antanut Paavalin sydämelle seurakuntia varten. Mitä itselläni on siellä ihan ytimessä? Taidanpa kysellä tätä kysymystä aiempaa enemmän yhdessä Mestarin kanssa tulevissa hiljaisissa hetkissä. Voi olla, että tosi harva asia on kannattavampaa kuin se …

Pekka Valmari

torstai 23. huhtikuuta 2015

Rajattomasti vapaaehtoinen

Monissa seurakunnissa ja yhteisöissä vapaaehtoisen työn tarve on lähes rajaton. Aina voitaisiin tehdä enemmän, aina se Jumalan valtakunta voisi levitä vielä enemmän – jos vain meillä olisi vapaaehtoisia tähän ja tuohon tehtävään.

Minua pyydetään aina välillä seurakuntiin kouluttamaan vapaaehtoisten johtamisesta, ja poikkeuksetta koulutuksen aikana keskusteluissa nousee esiin vapaaehtoisten jaksaminen ja sitoutuminen suoranaisina kipukohtina. Vapaaehtoiset kipuilevat jaksamisen kanssa, heidän johtajansa (usein itsekin vapaaehtoisina) sitoutumisen kanssa.

Jaksamisella onkin erottamaton yhteys sitoutumiseen. Jos pyydät ihmistä tehtävään, joka periaatteessa sopii hänen lahjoihinsa ja kutsumukseensa (=sisäinen motivaatio on kunnossa), mutta hän tuntuu jarruttelevan sitoutumistaan, kyse on usein siitä, että ihmisen rajat on jossakin aiemmassa vapaaehtoistehtävässä ylitetty: tehtävä on joku vastuun, ajankäytön tai molempien osalta paisunut huomattavasti suuremmaksi kuin mitä ennakoitiin, eikä vapaaehtoisella myöskään ole ollut ketään kenen puoleen kääntyä saadakseen apua tilanteeseen.

Jos tunnistat itsesi tai tiimiläisesi tällaisesta tilanteesta, on aika vetää raja. Jokaisen vapaaehtoisen tehtävästä tulisi tehdä kuvaus (mielellään kirjallisena), joka sisältää tehtävän riittävän tarkasti eriteltynä, määrityksen ajasta, joka tehtävään käytetään viikko- tai kuukausitasolla, ja henkilön, joka on vapaaehtoisen ”lähiesimies” vastaten hänen kysymyksiinsä ja huolehtien tarpeista. Tämän lähiesimiehen tehtävä on varmistaa, että rajat pitävät ja mahdollisessa rajojen ylittymisen tilanteessa puuttua asiaan.

Opettele sanomaan turvallisesti ei ja opeta myös toisia siihen. Vapaaehtoisten johtajan tehtävässä yksi isoja luonteen kasvamisen haasteita on oppia kestämään pettymyksiä ilman, että kaataa koko pettymyksen tunnetaakan vapaaehtoisen niskaan. Jos kymmeneskin henkilö kieltäytyy tarjolla olevasta tehtävästä (kyllä, tämä on tapahtunut myös minulle), on kiusaus kaataa kaikkien yhdeksän edellisen puhelun pettymys tämän yhden onnettoman niskaan. Se ei kuitenkaan kuulu hänelle. Yleensäkin pitkän päälle ymmärtävä ja asiallinen suhtautuminen kieltäytymisiin ja peruutuksiin sitouttaa ihmisiä paremmin kuin katkera vuodatus. Tahallisiin laiminlyönteihin tulee puuttua, mutta tämäkin onnistuu paremmin, kun on ensin purkanut päällimmäisen tunneryöpyn jonkun sellaisen kanssa, joka ei henkilökohtaisesti ole tilanteessa mukana.

Älä siis ole rajattomasti vapaaehtoinen – mutta ole ilolla ja rohkeasti vapaasta sydämestäsi mukana levittämässä Jumalan valtakuntaa siellä missä olet! Työssä ja koulussa, perheen ja kavereiden kanssa, vapaaehtoisena ja sitoutuneena siihen tehtävään, jonka Jumala on sinulle kulloinkin uskonut.


Suvi Kankkunen

maanantai 13. huhtikuuta 2015

YKSINKERTAINEN EVANKELIUMI

Kuinka monta kertaa olet pyytänyt Jumalalta anteeksi syntejäsi? Entä kuinka monta kertaa hän on antanut sinulle anteeksi?

Syntien tunnustaminen on hyvä juttu. Se on sen karun todellisuuden myöntämistä, että olemme luonnostamme syntisiä, ja ilman Pyhän Hengen apua ja täyteyttä me harhaudumme helposti sivuun oikealta tieltä. Meidän on kristittyinäkin tärkeä muistaa, että meidän on jatkuvasti elettävä Jumalan armossa ja anteeksiantamuksessa.

Mutta tämä voi synnyttää meissä harhakuvan, että Jumalan pitäisi antaa meille anteeksi yhä uudelleen.

Jos eläisimme vielä Vanhan Testamentin aikaa, pitäisi meidän puolestamme toimittaa uusi sovitusuhri joka kerran kun olemme langenneet. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että vanhan liiton sovitusuhrit kattoivat vain menneet rikkomukset. Kun uusia syntejä tuli - ja niitähän tuli - sovitus piti toimittaa aina uudelleen. Tulevat synnit eivät vielä kuuluneet sovituksen piiriin.

Perustavanlaatuisin ero vanhan ja uuden liiton välillä on se, että Jeesuksen suorittama sovitus ristillä on ainutkertainen. Hänen ei tarvitse uhrata itseään uudelleen jokaisen lankeemuksemme jälkeen. Jos me kuvittelemme, että Jeesus antaa meille anteeksi vain menneet syntimme, me jäämme todellisuudessa lain alle. Pelkäämme aina lankeavamme uudelleen, jolloin meidän pitäisi taas kipuilla tiemme takaisin armahtavan Jumalan luo.

Meidän kannaltamme on olennaista, että Jeesus kuoli meidän puolestamme etukäteen, jo kauan ennen kuin meitä edes olikaan. Siksi kaikki syntimmekin olivat hänelle tulevaisuutta. Ristiltä katsottuna ei ole mitään eroa meidän menneiden ja tulevien syntiemme välillä. Hän sovitti kaikki syntimme kerralla, eikä mikään meidän tekomme voi tätä muuttaa.

Jeesus otti sinun paikkasi ja kuoli ristillä kauan sitten. Siksi sinäkin olet hänen ansiostaan vapaa ja turvassa, pysyvästi.

"Kristus sitä vastoin on uhrannut yhden ainoan syntiuhrin ja asettunut pysyvästi istuimelleen Jumalan oikealle puolelle. Sillä hän on jo yhdellä ainoalla uhrilla tehnyt pysyvästi täydellisiksi ne, jotka pyhitetään.

Tästä todistaa meille myös Pyhä Henki. Ensin näin: 'Tämän liiton minä teen heidän kanssaan tulevina aikoina, sanoo Herra: minä asetan lakini heidän sydämeensä, kirjoitan sen heidän sisimpäänsä.' Ja sitten: 'Heidän syntejään ja vääriä tekojaan minä en enää koskaan muista.'
Missä synnit on annettu anteeksi, siellä ei enää tarvita syntiuhria." (Hepr 10: 12,14-18)


Markku Sarento

perjantai 27. maaliskuuta 2015

Kolme sanaa...
On keskiviikkoilta, kello lähestyy kuutta. Olen kattanut pöydän ja odotamme KohtaamisRyhmämme porukkaa meille kotiin. Ovikello soi, ilta alkaa. Aloitamme iltapalalla ja kuulumisten vaihdolla. Puheensorinaa, naurua. Terveisiä niiltä, jotka ei päässeet paikalle. On taas mukava tavata. Ryhmämme on koko ajan avoinna uusille jäsenille, mikä pitää meitä porukkana sopivasti liikkeessä.

Puolen tunnin päästä otamme Raamatut kouraan, tänään käsittelemme yhden ryhmäläisen valitsemaa psalmia 139. Mika rukoilee lyhyesti: "Jeesus puhu meille, auta meitä oppimaan tuntemaan itseäsi paremmin". Perinteiseen tyyliin luemme jakeita vuorotellen ääneen. "Ollaan vähän aikaa hiljaa ja kuulostellaan, mitkä jakeet itse kutakin tänään koskettaa", sanoo Mika.

Hetken päästä jatkamme, kukin omalla tyylillään jakaen sitä, mikä tänään koskettaa. Avaan suuni: "Tuossa ihan alussa nuo kolme sanaa: minä tunnen sinut", Ps 139:1. Kerron ryhmälle jotain siitä, miksi juuri nämä sanat pomppasivat esille pitkästä psalmista. Olin päivällä ollut lapsuuteni kotikirkossa pitkästä aikaa. Siellä istuessani mieleeni nousi yllättäen eräs toinen minulle nuoruusvuosina tärkeä psalmi. Ja samalla mieleeni nousi kysymys: "Enkö minä olekin pitänyt lupaukseni?" Mielessäni vilisi tapahtumia menneiltä vuosilta. Iloisia ja kipeitäkin. Samalla syvä kiitollisuus ja ilo Jumalan uskollisuudesta ja hyvyydestä täytti mieleni: "Kyllä, sinä olet pitänyt lupauksesi, kiitos!" Samalla tajusin, että sama uskollisuus on voimassa myös niissä asioissa, jotka ovat elämässäni tällä hetkellä kesken. Illalla psalmin sanat – minä tunnen sinut – jatkoivat tätä samaa puhetta. Kuinka turvalliselta tuntuikaan olla tunnettu ja rakastettu juuri sellaisena kuin on. Kuulua Jeesukselle karvoineen päivineen. Samalla huomasin sisimmästäni nousevan halun ja kaipauksen tuntea Jeesusta entistä paremmin. Sisin olemukseni tuli ravituksi, kylläiseksi illallakin. Ja siihen riitti kolmen sanan kosketus.

Jokainen ryhmäläinen jakaa vuorollaan omia löytöjään ja sitä, mitä kokee Jumalan puhuvan. Mielenkiintoista, rohkaisevaa, erilaisia näkökulmia. On puhuttelevaa kuunnella toisia. Lopuksi jakaudumme pienempiin porukoihin ja rukoilemme toistemme puolesta. Jaamme kiitos- ja rukousaiheita. Jotkut aikaisemmin rukousaiheina olleet asiat ovat kääntyneet jo kiitosaiheiksi. Siunaamme toisiamme, jaamme mieleemme tulleita rohkaisun sanoja. Porukalla rukoileminen virkistää ja rohkaisee. Rukoilemme myös niiden puolesta, jotka eivät tänään päässeet paikalle. Kaksi tuntia on kulunut ja ryhmäläiset lähtevät.
Mitähän psalmia tutkimme seuraavalla kerralla?

Tiina Kilkki

maanantai 16. maaliskuuta 2015

Vaatekaapilla

Tässä yhtenä iltana juttelin mielessäni Jumalalle kuluneesta päivästä ja ihmisistä, jotka olivat pyytäneet rukoilemaan puolestaan. Puuhaani vain häiritsi kiusallinen vaiva. Ajatukseni nimittäin pyrkivät seilaamaan vaatekaapin ja pyykkikorin väliä kartoittaen päällepantavaa huomiseksi.
Tosiasiahan nyt on, että talvipalttoossa tulee jo hiki ja kevyempää pukinetta pitäisi myllätä näkösälle.

Vuodenkierto säävaihteluineen ei tosin taida kokonaan selittää sitä, että vaatteiden vatvominen vie ajatusaikaa. Jäin miettimään, että mitä kaikkea oikeastaan vaatteiden mukana haluaisi pukea ylleen:  iloa, huolettomuutta, varmuutta, voimaa, tasapainoa, seikkailua, jopa uuden minän.

Muistelin, että päälle pukemisen ajatus on tullut Raamatussakin vastaan aika useasti. Jo pieni hakusanatutkimusmatka antoi aavistaa, että Raamatun sivuilta tosiaan avautuu vaatekaappi vailla vertaa. Jumala tahtoo varustaa lapsiaan kaikenlaisiin tilanteisiin ja Hänellä on, mistä antaa.

Jesajan kirjasta (luku 61) voi lukea, kuinka Jumala pukee ihmiselle pelastuksen vaatteet ja antaa ylistyksen viitan murheisen hengen sijaan. Luukkaan evankeliumissa näkyy Jumala tuhlaajapojan isänä, pukemassa kotiin palannutta poikaansa lapsen asemasta kertovaan juhla-asuun (Luuk 15). Matteuksen evankeliumista löytyy Jumala pukemassa kedon ruohotkin ylenpalttiseen loistoon (luku 6). Tottahan hän siis teistäkin huolehtii, muistutti Jeesus.

Uuden testamentin puolella myös kehotetaan, suorastaan yllytetään, pukemaan ylle jotakin. Esimerkiksi pahan vastustamiseen soveltuva, järeä, mutta käytännöllinen taisteluvarustus kuvataan yksityiskohtaisesti (Ef 6). Kolossalaiskirjeessä taas kehotetaan pukeutumaan sydämelliseen armahtavaisuuteen, ystävällisyyteen, nöyryyteen, lempeyteen ja kärsivällisyyteen (luku 3). Erilaista kevätmuotia, joka varmaan toisi esiin myös kantajansa parhaat puolet!

Raamatun kuva päälle pukemisesta ei tarkoita sitä, että lisäämme vain pintaan jotakin hyvältä näyttävää. Enemmänkin on kyse siitä, että sisimmässä läsnäoleva vaikuttaa myös siihen, mitä pinnalla tapahtuu: ”Teidän tulee uudistua mieleltänne ja hengeltänne ja pukea yllenne uusi ihminen, joka on luotu sellaiseksi, kuin Jumala tahtoo, elämään oikeuden ja totuuden mukaista, pyhää elämää”. Ef 4:23-24          


Vaatehan on paitsi silmän ilo, myös jokapäiväinen käyttötavara. Sen on tarkoitus suojata, lämmittää ja kulua käytössä. - Henkarissa roikkuvasta vaatteesta ei oikein saa käsitystä, mutta sitten vaate pääsee oikeuksiinsa, kun siellä on ihminen sisällä, totesi juontaja äskettäin koululaisten muotinäytöksessä. Ajatus sopii mielestäni myös Raamatun kuvaamaan puvustoon. Käydään siis siellä vaatekaapilla usein ja puetaan nuttua ylle!

Lopuksi vielä kaikkein paras ja oleellisin, se alussakin mainittu, pelastuksen vaate:
”Te kaikki olette Jumalan lapsia, kun uskotte Kristukseen Jeesukseen. Kaikki te, jotka olette Kristukseen kastettuja, olette pukeneet Kristuksen yllenne”. Gal 3:26,27.



Kirsi Jämsén


perjantai 27. helmikuuta 2015

Yötyötä ja heijastuksia

Ajelin yöllä Turusta takaisin kotiin Vantaalle. Olin kohtuullisen tyytyväinen pitämääni koulutusiltaan. Ilta oli ensimmäinen ja osa seitsemän kokoontumisen sarjaa. Sen aikana minä ja työtoverimme pyrimme auttamaan turkulaisia omaksumaan mestarimme opettamaa elämäntapaa. Elämäntavan askeleet löytyvät Luukkaan evankeliumin 10. luvusta. Nämä askeleet ovat: 1) Siunaa, 2) ystävysty, 3) auta missä voit ja 4) kerro Jeesuksesta. Jos harjoitamme niitä tavoitteellisesti, niin elämäntapamme muuttuu. Tässä tarvitaan myös vertaistukea, rohkaisua ja kestävyyttä.

Sytyttävän illan tuoma innostus ja adrenaliini olivat jo hiipuneet auton tasaiseen jurinaan ja  ympäröivään pimeyteen. Auton valot leikkasivat yöhön kapeaa valokäytävää. Kello lähestyi jo yhtä. Vaarallinen väsymys hiipi salakavalasti yhä syvemmälle olemukseeni. Innostetut ihmiset ovat nukkumassa ja minä tsemppasin yksikseni pysyäkseni hereillä. Ajaessani päätin opetukseni mukaisesti siunata toisia pimeydessä kulkevia. Huomasin tuon auttavan ajamistani ja jaksamista. Jos vastaan tulevan valot pysyivät pitkinä liian pitkään, niin väläytin valojani, mutten tuntenut normaalin suuruista ärtymystä. Pyysin Jeesusta siunaamaan vastaan tulleen elämää.

Toisten siunaaminen vaikuttaa näköjään oikeasti asenteisiimme. Asenteet tulevat esiin käytännön valinnoissamme. Autossa toisia siunatessani tuntui siltä, että Jeesus oli jotenkin konkreettisemmin läsnä. Sain myös jätettyä sen toisten ”siunailun” vähemmälle. Omalta puoleltani pyrin vaihtamaan ajoissa kaukovalot lyhyiksi, mutta sain pari valojen väläytystä muistutukseksi, etten aina tullut tehneeksi niin ajoissa. Matkan ärsyttävyys helpotti ja pääsin turvallisesti kotiin. Mielessäni pyörähtivät Jeesuksen sanat:” Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo.” (Joh. 8:12)


Pimeydenkin keskellä Jeesus on maailman valo. Jokainen valonsäde, tulipa se mistä tahansa, muistuttaa meitä Hänestä. Pimeys on vain valon puutetta. Jumalassa ei ole pimeyden häivääkään. Tässä pimenevässä maailmassa saamme seurata Jeesusta, olla elämäntarinassamme juuri sillä paikalla jossa olemme. Juuri tällaisena ja tässä voimme osaltamme heijastaa Hänen valoaan eteenpäin. Joskus tuo heijastus voi muuttaa toisen ihmisen elämän ja hän pääsee elämänsä kanssa Jumalan rakkauden hoitavaan valoon. Hän voi kohdata Jeesuksen ja löytää elämäänsä tarkoituksen. Jännä juttu, mutta vakuutuin opetuksestani jälleen kotimatkalla… oppia ikä kaikki.

Mikko Matikainen

keskiviikko 11. helmikuuta 2015

Parantava rukous on koko 
seurakunnan juttu

Olemme puhuneet New Wine -tapahtumissa usein parantumisesta. Ja vielä useammin rukoilleet sairaiden puolesta. Olen tykännyt siitä ajatuksesta, että ilman rukousta emme myöskään näe parantumisia. Kun rukoilemme useiden puolesta, niin jotkut parantuvat.

Parantumisessa sanat ja rukoustyyli eivät näytä olevan ratkaisevia, vaikka ovatkin tärkeitä. Kuulin KohtaamisPaikassa joku aika sitten todistuksen kivuliaan korvan parantumisesta. Rukousaihe kirjoitettiin PizzaKirkossa tekstiviestistä paperille ja luin aiheen väärin. Pyysin Jumalaa parantamaan koiran - ja pienen hämmennyksen jälkeen korvan! Ihmisillä oli ainakin hauskaa.

Parin kuukauden päästä eräs ihminen kertoi korvansa parantuneen tuon illan jälkeen. Hän sanoi, että ei tiedä koirasta, mutta korva parani. Jäin miettimään sitä, että parantumisessa yksi tärkeä asia on ilmapiiri. Jos odotamme Jumalan toimivan keskellämme, niin ilmapiiri on otollinen parantumisille. Todistukset parantumisista ruokkivat tätä.

Parantumisessa yksi näkökulma on Jumalan ajoitus. Olen nähnyt tapauksia, joissa olemme rukoilleet kuukausien tai jopa vuosien aikana jonkun puolesta ilman näkyvää tulosta. Ja sitten parantuminen on tullut yhdessä hetkessä - esimerkiksi New Wine -tapahtumassa. Ehkä olemme niissä tapauksissa raivanneet tietä parantumiselle. Yksikään rukous ei ole mennyt hukkaan.

Parantuminen on monitahoinen asia. Emme ymmärrä kovin paljoa, mutta riittävästi lähteäksemme liikkeelle. Rukous sairaiden puolesta on seurakunnan yhteinen asia, jossa voimme olla kaikki mukana. Kun parantava rukous on yhteinen juttu, niin opimme myös olemaan niiden tukena, jotka eivät ole saaneet rukousvastausta. Jumalan läheisyys on aina hoitavaa, vaikka emme näkisi rukousvastausta.

Seurakunta on hyvä paikka opetella rukoilemaan. Ja saada osakseen rukousta.


Mika Kilkki

tiistai 27. tammikuuta 2015

Mitä me voimme tehdä sinulle tänään?

Etsin tässä hiljattain uuden New Wine johtotiimin jäsenen Daniel Björkin yhteystietoja Petrus församling seurakunnan kotisivuilta. Löysin yhteystiedon. Samalla silmiini pisti kirkkoherra Bengt Lassuksen kuva ja sen alla oleva teksti. Tekstissä oli lyhyt viesti, jossa hän kutsui tervetulleeksi seurakuntaan. Hän sanoi siinä, että Jumala on hyvä ja ja Hän tahtoo ainoastaan parasta sinulle ja sinun elämääsi. Sitten hän lisäsi lauseen:” Mitä me voimme tehdä sinulle tänään?”

Jumala on hyvä ja hänellä on hyvät aikomukset ja ajatukset ihmistä kohtaan. Melkein tuli jouluevankeliumi mieleen. ..hyvä tahto ihmisiä kohtaan, joita hän rakastaa.. Mutta nyt erityisesti viimeinen lause kiinnitti huomioni, jossa kirkkoherra sanoi, että mitä me voimme tehdä sinulle tänään?

New Wine verkoston olemassaolon syy on rakentaa paikallisia seurakuntia; vahvistaa ja varustaa niitä, antaa helposti omaksuttavia ”työkaluja” ja toiminnallisia välineitä seurakunnille, jotta ne voisivat puolestaan palvella ihmisiä heidän tarpeissaan. Jotta he voisivat luottavaisesti kysyä juuri kysymyksen mitä me voimme.. tänään?

Taitaa olla niin, että monet aikamme ihmiset eivät tiedä, että Jumala on hyvä ja että Hän tahtoo ainoastaan parasta heille ja heidän elämäänsä. Ja vaikka he etäisesti tietäisivätkin, niin Jumalan hyvyys ei saata ajankohtaistua heidän tilanteisiinsa ja tarpeisiinsa. Siksi toteamus Jumalan hyvyydestä ei riitä, vaan on valmistauduttava olemaan Jumalan hyvyyden ja armon välikappaleina tänään - mitä me voimme tehdä sinulle tänään on haaste osallistumaan. Toivon, että tätä voisi tapahtua oman elämäni ja myös New Wine -verkoston kautta. Siihen me pyrimme ja valmentaudumme. Monimutkaisemmasta ei tässä liene kysymys.

Simo Lintinen
Rehtori, Suomen teologinen opisto
Koulutusjohtaja, Suomen Vapaakirkko
Suomen New Wine -verkoston johtaja

perjantai 16. tammikuuta 2015

Hymyä metrossa

Metrossa minua vastapäätä istuu tyylikäs rouva yllään hienoa tyyliä korostava takki. Ihailen itsekseni. Tietysti. Suomessa ei puhuta vieraille. Metroon tulee mies, joka jakelee halukkaille asiakaskyselylomakkeita. Hän tarjoaa meillekin ja samalla ohimennen kehuu tyylikkään rouvan takkia. Sain tilaisuuteni! Jatkoin kehumista ja juttelimme takista ja sen tyylikkyydestä seuraavalle pysäkille. No sehän ei ollut kaukana, mutta lyhyessä ajassa irtosi hymyä. Hymyä metrossa! Ripaus hyvää ilmapiiriä kaupungin vilinässä. Ohimennen. Luonnollisella tavalla. Ikään kuin olisi sanottu hyvää päivää vain hiukan vahvemmin.

Hyvän ilmapiirin luominen voi olla noin yksinkertaista ja samalla haasteellista. Se on myös valinta. Voin olla hiljaa tai voin hypätä pieneen seikkailuun tuntemattoman lähimmäisen kanssa. Tilannetajua tietysti tarvitaan.  Ja herkkyyttä aistia, miten ja mitä voi sanoa. 

Tämä pistää myös miettimään, mitä me yleensä heijastamme ympäristöömme pelkällä olemuksellamme. Millaiseksi muuttuu ilmapiiri, johon astumme? Luommeko kireyttä, pelkoa ja jännittyneisyyttä vai rentoutta, iloa ja vapautta. Tunnemme ns pahanilmanlintuja. Niiden lähellä loppuu happi ja sanat kovenevat. Onko olemassa hyvänilmanlintuja? Millainen lintu minä olen?

No, nyt on vaarana, että syyllistän itseäni, alan tarkkailla käytöstäni ja muutunkin luonnottomaksi yrittäjäksi ja jopa entistä kireämmäksi. Tekohymy voi olla hyytävää. 

Olisiko hyviä vaihtoehtoja? Maailman valo, elämän suola, Kristuksen tuoksu! Onhan niitä, mutta miten ne saa toimimaan oman harmauden tai elämän teflonin keskellä? 

Jeesus kulki ympäri maata ja teki hyvää, näin julisti Pietari (Apt.10:38). Evankeliumeista voimme lukea lisää, miten Hän levitti kaikkialle elämää, terveyttä, hyvinvointia, leipää, kalaa, jopa viiniäkin välillä, ihmisyyttä, hyväksyntää ja sopivasti suolaksi varoituksiakin. Hän oli Jeesus, sanomme! Mutta juuri Hän kutsuu meitä seuraamaan itseään, oppimaan Hänestä, tekemään Hänen tekojaan. Seura tekee kaltaisekseen. Kristus meissä on kirkkauden toivo! Maailma voi nähdä meissä Kristuksen kirkkauden tuomaa toivoa, elämän hymyä.

Onko tämä hurskasta toiveajattelua, uskonnollista toivohömppää? En halua uskoa näin, vaan uskoa siihen, että voimme muuttua, kasvaa muutosvoimaksi tässä maailmassa, hyvän ilmapiirin luojiksi, valoksi ja suolaksi. Se on Pyhän Hengen työ meissä. Siksi rukous, tule Pyhä Henki, onkin niin tärkeä. Toivotamme Hänet tervetulleeksi elämäämme. Ja Hän tulee jäädäkseen olemaan kanssamme oppaana, valmentajana, lohduttajana. Ja myös Kristuksen kirkastajana meille sekä meidän kauttamme. Pyhä Henki tuo hymyn takaisin elämään!

Heikki Hilvo