maanantai 30. tammikuuta 2012

Bussiharjoitus

Luen aina välillä John Ortbergin kirjaa "Elämä, jota kaipaan". Palaan kirjaan yhä uudelleen, koska se alleviivaa niin osuvasti ja innostavasti, että meillä ihmisillä ei oikeasti ole erikseen hengellistä elämää ja rinnalla jotakin toista elämää vaan yksi lahjaksi saatu elämä, jonka jokaiseen kolkkaan Jumala haluaa kuulua.

John Ortberg vinkkaa kirjassaan aika veikeitä ja kokeilemaan houkuttelevia tapoja harjoitella tekemään tilaa Jumalalle arkiseen päivään. Hän kutsuu niitä hengellisiksi harjoituksiksi ja muotoilee mm. näin: "Hengellinen harjoitus: mikä tahansa toiminta, joka auttaa minua saamaan voimaa elää niin kuin Jeesus opetti ja antoi esikuvan." Esimerkkinä mainittakoon harjoitus kiiretaudin vaivaamille: Kaupassa käydessäsi katso tarkkaan, millä kassalla on pisin jono. Mene siihen ja päästä yksi henkilö ohitsesi.

Liikun jonkin verran työmatkojani bussilla ja tunnustan, että toisinaan olen tavattoman kyllästynyt itseeni matkustajana. Vaivun usein omaan tylsyyteeni ja kiinnitän huomiota kanssamatkustajiin vain poimiakseni kivan pukeutumisidean tai pannakseni merkille mielestäni mauttoman asun tai kenties viitteitä jonkun henkilökohtaisen hygienian puutteista. Tarvetta olisi mitä ilmeisimmin tehdä jotenkin Jumalalle tilaa tässä elämän kolkassa.

Joskus viime vuoden varrella tulin edellä mainitun kirjan innoittamana keksineeksi leikin, joka teki matkoistani valoisampia ja mielenkiintoisempia. Muistin sen taas, kun talvi vei polkupyöräni varastoon ja päädyin pyryisenä aamuna jälleen bussipysäkille. Leikki menee näin: Katselen muina miehinä ihmisiä bussissa ja kun katseeni pysähtyy johonkin kanssamatkustajaan, mietin itsekseni, mikä mahtaa olla hänen herttaisin luonteenpiirteensä, ominaisuus joka läheisiä eniten ilahduttaa ja rakentaa.

Toisinaan mieleen on juolahtanut myös rukous jonkun ihmisen kohdalla ja aika usein olen huomannut tuntevani iloa tai myötätuntoa. Arvelenkin, että leikkini saattaa toimia oikeaan suuntaan. Joka tapauksessa bussimatkailuni on vähemmän tylsää tällä tavalla. Siksi rohkenen jakaa ehkä hieman höpsön touhuni kanssanne. Kenties siitä voi olla iloa jollekulle toisellekin bussissa mököttävälle.

Tarkennuksena lisättäköön, että leikkini on äänetön ja muutenkin huomaamaton. Sopii siis hyvin meille uudessa porukassa vähän ujoille taviksille. Tosin, olen alkanut haaveilla päivästä, jolloin saan suuni auki ja sanottua jotakin sopivaa Jumalan hyvyyttä vieressä istuvalle kanssamatkustajalle. Ehkä siihenkin olisi kehiteltävissä jokin leikintapainen?

Hyvää ja kokonaista elämää Jumalan kanssa siellä, missä tänään kuljet!

Kirsi Jämsén

Jyväskylä