maanantai 23. kesäkuuta 2014

Paikka Jumalan sydämessä

Juhannuksena kaksikymmentäneljä vuotta sitten minusta tuli äiti. Tuolloin syntyi meille poika ja tyttö, jotka mullistivat nuoren parin elämämme lapsiperheen elämäksi. Tarkasti ottaen olin toki äitiytynyt hiljalleen hyvän aikaa ennen synnytystä, kypsytellyt paitsi uusia ihmisiä sisuksissani, myös muutosta mielessäni. Kuitenkin ensi kohtaaminen oli perin pohjin yllättävä, järisyttävä ja unohtumaton, kuten kaikki vanhemmat tietävät.

Kun nyt aikuiseksi kasvaneen tyttäreni kanssa katselimme syntymäpäivän kunniaksi vauva-ajan kuvia, nousi mieleeni yksi puhelu tuolta ajalta. Opiskelukaverini oli saanut esikoisensa hieman aiemmin ja vauvauutisemme kuultuaan soitti onnitellakseen. Samalla hän kuitenkin päivitteli, että jos hänelle olisi syntynyt kaksoset, toinen olisi pitänyt antaa pois. Hän kun epäili ettei olisi selvinnyt kahden vauvan hoitamisesta yhtä aikaa eikä rakkauttakaan riittäisi kahdelle.

Muistan silloin nauraneeni ääneen. Siinä vaiheessa tiesin jo, että hoitamisasiassa taso kyllä vaihteli osaamisen ja voimien mukaan paljonkin, mutta rakkaudesta ei ollut pulaa. Sydän oli ihan pakahtua koko ajan. Lapsi jotenkin kummasti asettuu vanhemman sydämeen. Kukin tulokas vuorollaan vain ottaa sieltä paikkansa ja tekee tilaa eikä mahtumisessa tunnu olevan ongelmaa. Missä kulkeekin, on aina kuitenkin läsnä.

Vanhempana eläminen kertoo meille jotakin Jumalasta. Hänhän on Isä alun perin. Vaikkakin ihan eri kokoluokassa kuin me inhimilliset vanhemmat. Luojana hän on kaikkien ihmisten Isä ja siksi jokaisella koskaan syntyneellä ihmisellä on hänen sydämessään oma paikkansa. Jumala on kaivannut jokaista ja kutsunut olemaan olemassa. Jumala laskee miljardien katraansa helposti kuin uimarannalla polskivaa taaperoaan vartioiva äiti. Ja vielä huolellisemmin. Hän katsoo ihmisiä rakkaudella, josta oma äidin- tai isänrakkautemme on vain pieni heijastus.

Muisteleminen herkisti huomaamaan satunnaisia vastaantulijoita kauppareissullakin tästä vinkkelistä: jonkun tytär, jonkun poika. Ja myös: Jumalan kaipaama, ikuiseen elämään luotu ihminen. Pienellä tavalla voimme äidin tai isän näkökulmasta myös aavistaa, mitä silloin Jumalan sydämessä tapahtuu, kun ihminen, Luojan luoma, kääntyykin pois päin hänestä ja kulkee yhä kauemmas suruja ja kipuja kohti. Näinhän meille kaikille on käynyt, suhde Jumalaan on särkynyt ja sillat takanamme palaneet. Tätä tarkoitetaan, kun puhutaan ihmiskunnan syntisyydestä.

Tuhlaajapojan kertomus Luukkaan evankeliumissa (Luuk 15:11-32) kuvaa isälleen selkänsä kääntäneen lapsen kotiin paluuta. Jeesus kertoi sen opettaakseen, millainen isä Jumala on ja millainen vastaanotto odottaa Hänen luokseen palaavaa ihmistä. Tällaisen kotiin palaamisen Jeesus teki mahdolliseksi jokaiselle ihmiselle. Hänhän otti itselleen kaikki ne seuraukset, joita Jumalan luota pois kulkeminen on kautta aikojen ihmisille aiheuttanut ja sen vuoksi hän kuoli. Jeesuksen elämää katsomalla näemme kaikkein kirkkaimmin, millainen isä Jumala on. Hän menee äärimmäisyyksiin tehdäkseen tien kotiin palaaville. Sen rajumpaa rakkautta ei ole olemassakaan.




Kirsi Jämsén