Juhannuksena kaksikymmentäneljä
vuotta sitten minusta tuli äiti. Tuolloin syntyi meille poika ja
tyttö, jotka mullistivat nuoren parin elämämme lapsiperheen
elämäksi. Tarkasti ottaen olin toki äitiytynyt hiljalleen hyvän
aikaa ennen synnytystä, kypsytellyt paitsi uusia ihmisiä
sisuksissani, myös muutosta mielessäni. Kuitenkin ensi kohtaaminen
oli perin pohjin yllättävä, järisyttävä ja unohtumaton, kuten
kaikki vanhemmat tietävät.
Kun nyt aikuiseksi kasvaneen tyttäreni
kanssa katselimme syntymäpäivän kunniaksi vauva-ajan kuvia, nousi
mieleeni yksi puhelu tuolta ajalta. Opiskelukaverini oli saanut
esikoisensa hieman aiemmin ja vauvauutisemme kuultuaan soitti
onnitellakseen. Samalla hän kuitenkin päivitteli, että jos hänelle
olisi syntynyt kaksoset, toinen olisi pitänyt antaa pois. Hän kun
epäili ettei olisi selvinnyt kahden vauvan hoitamisesta yhtä aikaa
eikä rakkauttakaan riittäisi kahdelle.
Muistan silloin nauraneeni ääneen.
Siinä vaiheessa tiesin jo, että hoitamisasiassa taso kyllä
vaihteli osaamisen ja voimien mukaan paljonkin, mutta rakkaudesta ei
ollut pulaa. Sydän oli ihan pakahtua koko ajan. Lapsi jotenkin
kummasti asettuu vanhemman sydämeen. Kukin tulokas vuorollaan vain
ottaa sieltä paikkansa ja tekee tilaa eikä mahtumisessa tunnu
olevan ongelmaa. Missä kulkeekin, on aina kuitenkin läsnä.
Vanhempana eläminen kertoo meille
jotakin Jumalasta. Hänhän on Isä alun perin. Vaikkakin ihan eri
kokoluokassa kuin me inhimilliset vanhemmat. Luojana hän on kaikkien
ihmisten Isä ja siksi jokaisella koskaan syntyneellä ihmisellä on
hänen sydämessään oma paikkansa. Jumala on kaivannut jokaista ja
kutsunut olemaan olemassa. Jumala laskee miljardien katraansa
helposti kuin uimarannalla polskivaa taaperoaan vartioiva äiti. Ja
vielä huolellisemmin. Hän
katsoo ihmisiä rakkaudella, josta oma äidin- tai isänrakkautemme
on vain pieni heijastus.
Muisteleminen herkisti huomaamaan
satunnaisia vastaantulijoita kauppareissullakin tästä vinkkelistä:
jonkun tytär, jonkun poika. Ja myös: Jumalan kaipaama, ikuiseen
elämään luotu ihminen. Pienellä tavalla voimme äidin tai isän
näkökulmasta myös aavistaa, mitä silloin Jumalan sydämessä
tapahtuu, kun ihminen, Luojan luoma, kääntyykin pois päin hänestä
ja kulkee yhä kauemmas suruja ja kipuja kohti. Näinhän meille
kaikille on käynyt, suhde Jumalaan on särkynyt ja sillat takanamme
palaneet. Tätä tarkoitetaan, kun puhutaan ihmiskunnan
syntisyydestä.
Tuhlaajapojan kertomus Luukkaan
evankeliumissa (Luuk 15:11-32) kuvaa
isälleen selkänsä kääntäneen lapsen kotiin paluuta. Jeesus
kertoi sen opettaakseen, millainen isä Jumala on ja millainen
vastaanotto odottaa Hänen luokseen palaavaa ihmistä. Tällaisen
kotiin palaamisen Jeesus teki mahdolliseksi jokaiselle ihmiselle.
Hänhän otti itselleen kaikki ne seuraukset, joita Jumalan luota
pois kulkeminen on kautta aikojen ihmisille aiheuttanut ja sen vuoksi
hän kuoli. Jeesuksen
elämää katsomalla näemme kaikkein kirkkaimmin, millainen isä
Jumala on. Hän menee äärimmäisyyksiin tehdäkseen tien kotiin
palaaville. Sen rajumpaa rakkautta ei ole olemassakaan.
Kirsi Jämsén