keskiviikko 19. joulukuuta 2018

Kuinka mukautuneita me ollaan?

Pekka Valmari 

Mitä tuollaiseen kysymykseen voisi vastata? 

- Miten niin mukautuneita? No, kai sitä jonkin verran, eihän me täydellisiäkään olla. Mutta ehkei sitä ihan hirveästikään... Jos nyt jotain pitäis sanoa, niin oisko vaikka... no siinä... 25-35 % verran?? 

Joillakin se voi olla aika lailla reilumpaakin, jos usko ei oikein aukea tai kiinnosta, mutta muut asiat sitäkin enemmän. Ehkä näin on joskus vähän itselläkin. Mutta mistä tässä oikein on kyse?

Paavali kirjoitti Rooman uskoville mukautumisesta, vaikkei ollut nähnytkään heitä. Kyse tuntui olevan osin yksittäisistä arkielämän ratkaisuista, mutta etupäässä kuitenkin suunnasta ja asenteista,  jotka päiviämme ja elämämme kulkua ohjailevat:

Älkääkä mukautuko tämän maailmanajan mukaan, vaan muuttukaa mielenne uudistuksen kautta, tutkiaksenne, mikä on Jumalan tahto, mikä hyvää ja otollista ja täydellistä (Rm 12:2). 

Lausetta edelsi kehotus antautua Jumalalle tekojen tasolla - antaa ”ruumiinsa eläväksi uhriksi” Jumalalle. Loppuluku kuvaa uskollista ja kunnioittavaa Jumalan ja lähimmäisten palvelua omilla lahjoilla, armolahjoilla ja hengen hedelmällä, asenteilla, rauhan rakentamisella, vilpittömällä rakkaudella ja palavuudella Hengessä.

Suuria asioita. Niin suuria, että niiden onnistumiseen taidetaan tarvita Jumalan rakastamista. Aikansa noin kyllä voisi ehkä elää velvollisuudentunnostakin, muttei oikein hyvin, ja vain aikansa. 

Koko luku 12 johtaa ymmärtämään syvemmin, miksi Jeesus nimesi kaikkein tärkeimmäksi käskyn "rakastaa Jumalaa yli kaiken". Muuten meidän on vaikeaa päästä eteenpäin. Rakastava ihminen taas voi sydämestään toimia noin ja kasvaa kuvattuun suuntaan. Silloin Jumala ja Pyhä Henki saavat pehmentää sydämiämme ja tuoda sinne lisää rakkautta ja halua hyvään - ja elämä alkaakin enenevästi muistuttaa Paavalin tekstiä. Jumalan valtakunta voi Jeesuksen ajattelemalla tavalla päästä näkyville vajavuuksistamme huolimattakin (Mt 5:16).

Mukautuminen ympäröivän maailman tapoihin, asenteisiin ja arvoihin on luvun kuvauksen vastakohta, ja sen Paavali kielsi. Sitä kehityssuuntaa pitää siis välttää, kuten varmaan ajattelemmekin. Mutta – mikä lienee meille olennaisempaa – asiassa ei ole hyvä jäädä edes paikalleen. Ennen uskoon tuloa olimme pakostakin mukautuneita maailmaamme, eihän meillä yleensä paljon muuta ollutkaan, ja uskonelämän alussa prosenttiluku voi sen jäljiltä vielä olla aika korkea. Jumalan tarkoitus onkin saada sydämemme ihastumaan Häneen niin, että avaudumme ja antaudumme ilolla Hänen hyvyydelleen ja läheisyydelleen, jolloin Hän pääsee vapaammin parantamaan ja muuttamaan meitä. Silloin rakkaus kasvaa meissä suuremmaksi kuin halumme jäädä eri asioissa ennallemme, mukautuneiksi – mikä vain syventäisi mukautuneisuuttamme.

Kirjassaan Taivaan rajalla John Burke kertoo yli sadasta kuoleman rajalla käyneestä ja Jumalan tai Jeesuksen kohdanneesta ihmisestä. Taivas oli kaikista niin monin verroin maanpäällistä elämää parempi, ettei kukaan olisi halunnut palata tänne. Palattuaan kuitenkin heidän elämänsä muuttui usein hyvin suuresti: syvästi rakastavaksi ja paljon aiempaa enemmän Paavalin kuvauksen kaltaiseksi. He siis huomasivat, kristitytkin, että entinen elämä oli ollut paljon mukautuneempaa maailmaan kuin he olisivat voineet uskoakaan

Taivaan rajalla Rakkauden valtakunnan nähneet tietävät asian kokemuksesta. Me muutkin voimme ymmärtää sen paremmin heidän kertomansa ja Jeesuksen ja Paavalin opetusten avulla.

Meillä on siis pohjimmiltaan kaksi vaihtoehtoa. Joko rakastumme Jumalaan ja Häntä rakastaen pääsemme sekä kohtaamaan kasvavia siunauksia että ymmärtämään haasteitamme paremmin, ja Pyhä Henki tukee ja auttaa meitä niissä eteenpäin. Tai sitten mukaudumme, jolloin suurempi osuus tai prosenttimäärä Jumalan etukäteen meidän jokaisen elämää varten valmistamista hyvistä asioista ja teoista (Ef 2:10) jää toteutumatta. 

Haluanko siis rakastaa vai mukautua?

Jos haluamme rakastaa, Isä auttaa ja neuvoo jokaista lastaan. Hänen seurassaan se onnistuu.



Pekka Valmari
valmarit(ät)gmail.com
Pekka on Rovaniemen Vapiksen pj. Yhdessä puolisonsa Leilan kanssa hän koordinoi paikallista New Wine -toimintaa. Lasten ja nuorten asiat ovat tuttuja oman perheen lisäksi siviilityöstä.

perjantai 7. joulukuuta 2018

Terveisiä Rohkaisupäivästä

Tiina Kilkki

Ollaan aloittelemassa NW-rohkaisupäivää Vesalassa. Porukkaa on tullut mukavasti, vanhoja tuttuja ja uusia tuttuja. Puheensorina ja innostunut odotus täyttävät huoneen. Ylistys alkaa. Tuttuja lauluja pystyn laulamaan silmät kiinni, seison paikallani ja yhdyn lauluun. Jeesuksen läsnäolon tuntu on käsinkosketeltavaa, hoitavaa. Ylistyksen loputtua Tim Meathrel aloittaa puheensa. Hänen ensimmäiset sanansa jo koskettavat. Me olemme tavallisia ihmisiä, joilla on ihmeellinen Jumala. Tuntuu hyvältä istua siinä penkissä. Puhetta kuunnellessani Jeesuksen läsnäolo ja kosketus tuntuvat vain lisääntyvän. Tajuan, kuinka paljon Häntä ja Hänen läsnäoloaan tarvitsenkaan. Olen kuin kuiva maa, joka janoaa sadetta. Kyyneleet valuvat pitkin poskiani, sisimpäni sulaa, tulee kosketetuksi. Kuulen Isän tutut sanat taas kerran: "Olet minun rakas tyttäreni. Olen sinuun mieltynyt. Sinä olet minun." Tässä on hyvä olla, ei ole kiire mihinkään. Joltain tältäköhän Pietarista, Johanneksesta ja Jaakobista tuntui Kirkastusvuorella? Matt 17:1-8.

Tim jatkaa ja puhuu Jeesuksen kastehetkestä, Luuk 3:20,21. Tuttua tekstiä, tuttuja ajatuksia, monta kertaa kuultuja – mutta taas kerran se koskettaa ja tulee tuoreesti todeksi. Rakkaus koskettaa sydäntäni ja rauhoitun. Tässä on elämäni perusta ja kasvupohja. Tähän maaperään kannattaa juurtua, Kol 2:6,7. Tämä on se kallio, jolle kannattaa rakentaa elämänsä, Matt 7:24-25. Eri kielikuvat kertovat saman asian vähän eri näkökulmasta.

Jos kerran Jeesuksen tarvitsi kuulla Isän rakastavan häntä, niin kuinka paljoa enemmän meidän tarvitsee se kuulla!

Meidän ensimmäinen lapsenlapsemme on pian 2-vuotias. Mummona en kyllästy häntä ihailemaan ja kertomaan hänelle kuinka ihana hän on ja kuinka paljon häntä rakastankaan. Kuinka paljoa ennemmin meidän Taivaallinen Isämme haluaa sinulle ja minulle rakkauttaan vakuuttaa! Ollaan tänäänkin kuulolla.

"Sinä olet minun rakas poikani/tyttäreni, sinuun minä olen mieltynyt." Luuk 3:21


Tiina Kilkki
tiina.kilkki(ät)kohtaamispaikka.net
Tiina on Jyväskylän KohtaamisPaikan työssä yhdessä miehensä Mikan kanssa. Tiina tykkää pitkistä kävelylenkeistä Mikan kanssa, puutarhanhoidosta ja käsillään tekemisestä. 

maanantai 19. marraskuuta 2018

Mihin huomiosi kohdistuu (videoblogi)

Antti Pesonen





Antti Pesonen

antti-pekka.pesonen(ät)evl.fi
Antti toimii evankelioimistyön pastorina Vuosaaren seurakunnassa, jossa
hän vastaa Kuninkaan illoista ja sen ympärille syntyneestä yhteisöstä. Hän on New Winen avustava johtaja, vastuualueinaan seurakunnat ja yhteisöt.
Hänen unelmansa on nähdä missionaarinen seurakunta muuttamassa ihmisten elämää
Jeesuksen voimassa. Antti on naimisissa Ann-Marien kanssa. He asuvat Vantaalla ja
heillä on kaksi pientä lasta. 


sunnuntai 4. marraskuuta 2018

Elämän tarkoitus

Jukka Jämsén

Miltä kuulostaisi, jos joku yrittäisi nykyään perustella avioliiton olemassaoloa ja tärkeyttä seuraavasti: ”Avioliiton kautta saadaan muun muassa yhteiskuntaan uutta työvoimaa lasten saamisen kautta, mutta sen sijaan aviopuolisoiden välinen suhde ei ole niin kovin merkittävä asia.” Veikkaan, että perustelijaa paheksuttaisiin laajasti!

Kirjoitin edellisessä blogissani: ”Länsimaissa painotetaan valtavasti rakkaussuhteen merkitystä. Siksi tuntuu kummalliselta, että ihmisillä on suuria vaikeuksia ymmärtää läheisen jumalasuhteen keskeistä merkitystä kristillisyydessä.”

Yhä uudelleen minua ihmetyttää tämä jumalasuhteen väheksyminen. Ajattelin pohtia aihetta hieman lisää.

Kristittyjä pidetään usein ilottomina ja elämänkielteisinä, jotenkin tosikkomaisina. Helposti muun muassa väitetään, että he ovat tunneköyhiä ilonpilaajia, kun eivät ymmärrä, kuinka ihmiset tarvitsevat muun muassa kevyttä musiikkia, elokuvia ja viihdekirjallisuutta.

Sitten kun kristityt hoitavat suhdettaan Jumalaan eli lukevat ja pohtivat yhdessä Raamattua, Jumalan rakkauskirjettä meille, ylistävät häntä, laulavat hänelle ja haluavat kokoontua yhteen rukoilemaan ja kiittämään Jeesusta, heidän väitetään olevan pinnallisia ja tunnekeskeisiä. Ylistyksen ja jumalasuhteen hoitamisen sijaan pitäisikin keskittyä vain uskon yhteiskunnallisiin hyviin vaikutuksiin kuten köyhien ja yksinäisten auttamiseen.

Nämä kaksi edellistä väiteryhmää ovat aivan vastakkaisia ja kuitenkin ne tulevat joskus jopa samojen henkilöiden suusta. Joko Jeesuksen seuraajat ovat tunneköyhiä tosikkoja tai tunnekeskeisiä ja pinnallisia ja joskus näköjään molempia yhtä aikaa!

Joidenkin on vaikeaa käsittää, että jumalasuhteen läheisyys ja uskon seurauksena tulevat hyvät teot kuuluvat yhteen. Kuitenkin kirkkohistoria tarjoaa hyvin selkeää näyttöä siitä, että juuri Jeesuksesta innostuneet ihmiset ovat saaneet paljon hyvää aikaan. Läheinen suhde Jumalaan tuottaa hyviä hedelmiä.

Esimerkkejä voisi luetella paljon. Suomen kirjakieli on Raamatun kääntämisen sivutuote, jonka Mikael Agricola loi tahtoessaan saada Jumalan sanan suomalaisten luettavaksi. Häntä ei ensisijaisesti kiinnostanut kieli, vaan evankeliumi. Koululaitos on syntynyt kirkon opetuksen pohjalle, samoin terveydenhuolto, yhteiskunnan heikoimmista huolehtiminen ja niin edelleen. Nykyaikainen diakonia ja lähetystyö ovat Jeesuksesta innostuneiden ihmisten aloittamia.

Pelkästään tällaisilla näytöillä voisi siis helposti perustella kirkon olemassaolon, mutta se olisi yhtä naurettavaa kuin aviosuhteen unohtaminen avioliiton hedelmien vuoksi.

Ihmeellisintä kristillisessä uskossa on Jumalan olemus. Hän on itsessään suhde, suhde Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen välillä. On ällistyttävää, että Jeesus on puhdistanut häneen uskovat ihmiset sellaisella tavalla, että pyhän Jumalan Pyhä Henki haluaa asua heidän sisimmässään. Siksi uskovat ihmiset ovat mukana tuossa suhteessa, Jeesuksen armahtamina ja Pyhän Hengen läsnäolon kautta.

Kun ihminen saa maistaa Jeesuksen läsnäoloa eli kun ihminen alkaa uskoa Jeesukseen, hän ei enää janoa muuta. ”Joka juo minun antamaani vettä, ei enää koskaan ole janoissaan.” (Joh. 4:14)

Elämän tarkoitus on täyttyä Pyhällä Hengellä niin, että Kristus asuu meissä ja avaa meille luottamuksen siihen, että olemme Jumalan lapsia. Tämän tarkoituksen täyttymystä varten ihmiset etsivät sisimpänsä aukkoon edes jonkinlaista täytettä, jos he eivät ole tajunneet, kuka Jeesus on. Kun he etsivät humaltumisesta jotain hyvää, he etsivät periaatteessa aivan oikeaa asiaa, mutta väärästä paikasta. Juopuminen viinistä ei tee hyvää, mutta Hengellä täyttyminen tekee! Kun ihmiset olettavat, että suhde toiseen ihmiseen on elämän suurin täyttymys, he etsivät lopulta suhdetta Jeesukseen, sillä siihen suhteeseen meidät kaikki on luotu ja tarkoitettu.

”Älkää juopuko viinistä, sillä siitä seuraa rietas meno, vaan antakaa Hengen täyttää itsenne. Veisatkaa yhdessä psalmeja, ylistysvirsiä ja hengellisiä lauluja, soittakaa ja laulakaa täydestä sydämestä Herralle ja kiittäkää aina ja kaikesta Jumalaa, Isää, meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä.” (Ef. 5:18-20)

Rohkaisen kaikkia meitä etsimään Jeesusta niin, että hän saa täyttää meidät Pyhällä Hengellä. Jumalan läsnäolon kokeminen on ainakin itselleni parasta, mitä elämässäni on tapahtunut. Tuo läsnäolo ei lopu edes kuolemaan, vaan jatkuu ikuisessa elämässä, jopa vielä parempana kuin täällä rikkinäisessä maailmassa.

Elämän tarkoitus on Jumalan läsnäolossa eläminen. Ilman ilosanomaa emme saa juuri mitään hyvää tehtyä, kun todellinen voima, Jeesuksen läsnäolo Pyhässä Hengessä, puuttuu. Evankeliumi on Jumalan voima. (Room. 1:16) Kun Raamatun mukaisesti keskitymme Jeesukseen, Pyhä Henki täyttää meidät. Siitä seuraa tavalla tai toisella myös hyviä hedelmiä, mutta ne eivät ole tärkeintä. Tärkeintä on Jumalan läsnäolo, ihmeellinen aarre.


Jukka Jämsén

jukka.jamsen(ät)evl.fi
Jukka toimii Lapuan hiippakunnan hiippakuntasihteerinä (lähetys- ja kansainvälinen työ) ja asuu Jyväskylässä. Hän on Kirsin mies ja neljän lapsen isä. Ulospäin suuntautuva seurakunta armolahjoineen innostaa edelleen! Jukka vastaa New Winen johtajaretriittitoiminnasta.

torstai 4. lokakuuta 2018

Puhuvat omenat

Kirsi Jämsén

Aurinko paistaa, mutta syksyisellä tavalla. Värit ja tuoksutkin pihalla puhuvat selvää syksyä. Enää ei tarkene jäädä pyjamassa teekupin kanssa pihapöydän ääreen istuskelemaan. On aika kerätä tavarat katon alle. 

Pihamme ei ole kummoinen puutarha, pihasuunnittelun punaisena lankana kun aikoinaan oli lasten toive isosta nurmikosta. Nurmikon laidoilla on kuitenkin muutamia paikkoja, joista voi kerätä vähän syötävää satoa ja se on minulle suuri ilon aihe joka vuosi. 

Tänä vuonna, kevään innostuneen rapsuttelun, kylvön ja kastelun jälkeen meidän tontilla on enimmäkseen oleiltu, jos ei pakollisia nurmikon leikkuita lasketa. Piha on siis kuluneen kesän ja varsinkin työarjen aloittaneen syksyn aikana saanut olla omissa oloissaan. Jopa siinä määrin hiljaiseloa on ollut, että joku naapuruston vapaana kulkevista kissoista on alkanut käyttää takapihan kasvimaatilkkua vessanaan. Onneksi satokausi siellä nurkalla pihaa alkaa olla ohi. Etupihalla sen sijaan satokausi jatkuu, sillä kaksi neljästä omenapuukääpiöstämme on talvilajiketta. Ne ovat alkaneet jo lupaavasti pudotella muutamia omenoita, vaikka pitävätkin lopuista vielä lujasti kiinni. 

Ihmettelen aina yhtä paljon sitä, miten omenat vain itsestään ilmestyvät puiden oksille. Suuria, kauniita ja maistuvia omenoita vain tulee siihen pienimpäänkin, roskakatoksen varjossa kasvavaan, jonka rusakot ovat moneen kertaan kalunneet. Minulle nuo omenat puhuvat Jumalan hyvyyydestä, rakkaudesta, viisaudesta, rikkaudesta ja anteliaisuudesta. Kasvun ihmeen todistaminen muistuttaa Jumalan luomisvoimasta ja siksi oman pihan omenan tai salaatin rouskuttaminen sytyttää aina sydämeen pienen sadonkorjuujuhlan.


Markuksen evankeliumissa Jeesus puhuu Jumalan valtakunnasta käyttäen kuvaa viljasta, joka kasvaa itsestään:

Jeesus sanoi: "Tällainen on Jumalan valtakunta. Mies kylvää siemenen maahan. Hän nukkuu yönsä ja herää aina uuteen päivään, ja siemen orastaa ja kasvaa, eikä hän tiedä, miten. Maa tuottaa sadon aivan itsestään, ensin korren, sitten tähkän, sitten täydet jyvät tähkään. Ja heti, kun sato on kypsynyt, hän lähettää sirppinsä, sillä korjuun aika on tullut." Mark 4:26-29

Minua koskettaa ja rohkaisee tässä kuvassa se, että siemenen kylvön ja sadon korjuun välissä tapahtuu kasvu ihan luonnostaan, pakottomasti ja ponnistelematta. Se on ihmettä ja salaisuutta siinä mielessä, ettei maamies tiedä, miten kaikki tapahtuu.

Kun Jeesuksen sovitustyön todellisuus itää ihmisessä, juurtuu, kasvaa ja tuottaa satoa, on siinäkin ihmettä ja salaisuutta, sillä Pyhä Henki ohjaa kasvua ja tuo voimansa siihen mukaan. Siemen kannattaa kylvää! Jeesuksen sanoissa rohkaisee myös se, että Jumalan valtakunnan sadon kypsyessä on tähkissä täydet jyvät. Minulle se puhuu siitä, että Jumalan suunnitelma tässä maailmassa toteutuu. Hän pitää siitä huolen.



Kirsi Jämsén
kirsi.jamsen(ät)kristillinenkoulu.fi
Kirsi on Jukan vaimo, em. lasten (nyt jo aikuisten) äiti ja ammatiltaan luokanopettaja. Jyväskylän KohtaamisPaikassa hän toimii yhtenä KohtaamisRyhmän vetäjänä ja rukouspalvelijana. Tämä innostaa: Kun näkee tavallisten ihmisten palvelevan toisiaan Jumalan antamilla lahjoilla, niin että Jeesuksen luo on helpompi löytää.


torstai 27. syyskuuta 2018

Oletko saanut kutsun?

Tapio Sätilä

Joko on se aika, jolloin odotetaan kutsuja itsenäisyyspäivän vastaanotolle presidentin linnaan? Vai oletko jo saanut kutsun?

Joskus käy niin, että kutsua odottaa ja sitten pettyy, kun sitä ei koskaan tulekaan. Tarkoitan kutsua tuttavan häihin, synttäreille tai kahville. Joskus kutsun saapumista voi myös pelätä. Kutsu muistotilaisuuteen pysäyttää, se saa aikaan elämän tarkoituksen pohdinnan, eikä näitä kutsuja osaa odottaa eikä kaivata.

Olet varmaan saanut myös kutsuja tapahtumiin, joissa luvataan parempi elämä kuntoilun, oikean ruokavalion tai ihmissuhdetaitojen avulla. Joskus näistä asioista onkin apua ja elämä tulee vähän paremmaksi.

Mutta oletko saanut kutsun elämään, jossa vaikeuksienkin keskellä on sydämen rauha? Tätä voisi sanoa täyteläiseksi elämäksi, jossa ilot ja surut vaihtelevat, mutta tyyneys ja rauhallisuus säilyvät. Täyteläisessä elämässä on merkitys ja tarkoitus.

Luulenpa, että olet saanut kutsun täyteläiseen elämään. Ne, jotka ovat vastaanottaneet sen, kuvaavat elämänsä muuttuneen. Aamulla lukemassani hartaustekstissä ihmiset kuvasivat elämänsä muuttuneen kokonaan vastattuaan tuohon kutsuun myöntävästi. Osa totesi katsovansa elämää uudella tavalla. Nyt he tunsivat rakkautta kaikkia kohtaan ja sisäistä rauhaa, jota he eivät olleet uskoneet olevan edes olemassa. Ennen heillä oli ollut kokemus harteilla olevasta taakasta, joka kutsun vastaanottamisen jälkeen oli nostettu pois. "Minusta tuntuu siltä, että löysin rakkauden ja voitin kuoleman saman päivän aikana", oli yksi kuvauksista.

Kun itse otin kutsun vastaan, olin hyvin epävarma. Epäilin kutsua ja sen olemassaoloa. Ihmettelin, voisiko se olla minua varten. Epävarmana otin sen vastaan, minkä jälkeen huomasin sen sekä todeksi että merkittäväksi. Kutsuja oli tosissaan. Hän otti minut vastaan. Hän halusi jakaa elämäni ihan oikeasti, kokonaan. Sain kokea täyteläisen elämän alkavan. En tiennyt elämäni tulevista kurveista, tapahtumista, suruista enkä iloista, mutta olin saanut merkityksen ja tarkoituksen elämälleni kutsujan yhteydessä. Kannatti ottaa kutsu vastaan.  

Tiedän, että kutsu on totta ja se on osoitettu kaikille. Sitä ei ole tarkoitettu vain harvoilla ja valituille, vaan ihan jokaiselle. Se myös tavoittaa sinut, et ole päässyt eksymään niin, ettei kutsuja sinua löytäisi. Niin ja hän nimenomaan haluaa löytää juuri sinut!

Kutsuja on kuningasten Kuningas. Parempaa siis kuin itsenäisyyspäivän juhlat! Kutsuja on Luojamme, Jumalamme. Kutsuja on Jeesus Kristus. Mitä jos vastaanottaisit hänen kutsunsa tänään, kokeilisit Jeesusta – hän ottaa sinut vastaan.

Tapio Sätilä
tapio.satila(ät)kolumbus.fi
Tapio on kolmen lapsen isä, puoliso, opetuslapsi ja pastori. Intohimona paikallisseurakunta ja sen luontainen kehitys - ellei aivan itsestään kasvaminen. Harrastuksena mm. lukeminen, penkkiurheilu ja rakentaminen.

perjantai 7. syyskuuta 2018

Paavalilta oppimassa

Mika Kilkki

Puhuin viime sunnuntaina KohtaamisPaikassa Paavalin rukouksesta Efeson seurakunnan puolesta, Ef 1:15-23. Paavali ei tässä tai muuallakaan kirjeissään rukoillut epämääräisesti maailman puolesta, vaan nimenomaan seurakunnan puolesta. Että seurakunta täyttäisi tehtävänsä. Olen miettinyt, että tätä Paavalin mallia voimme toteuttaa joka sunnuntai tai viikolla kotiryhmissä: rukoilla toistemme puolesta. Tämä voi tapahtua hyvinkin yksinkertaisilla tavoilla. Olen huomannut, että kun tällaiset tilanteet johdetaan hyvin, niin lähes kaikki haluavat osallistua rukoilemiseen toistensa puolesta.

Paavali kirjoitti rukouksensa alussa, että hän oli kuullut efesolaisten uskosta Herraan Jeesukseen ja rakkaudesta kaikkia pyhiä kohtaan, 1:15. Eli kun seurakunnassa/yhteisössä ruokitaan säännöllisesti läheistä yhteyttä Jeesukseen ja pidetään huolta toinen toisistaan, niin seurakunta/yhteisö on terveellä pohjalla. Sellainen seurakunta/yhteisö vetää puoleensa uusia ihmisiä ja sinne on luontevaa kutsua uusia.

Paavali rukoili, että efesolaiset oppisivat tuntemaan Jeesuksen paremmin. Hän rukoili, että he ymmärtäisivät tuoreella tavalla toivon, joka Jeesukseen uskovilla on, 1:18. Englantilainen ateisti kirjailija on sanonut, että jos edes 10 % siitä, mitä kristityt uskovat, olisi totta, niin kristittyjen pitäisi olla kymmenen kertaa iloisempia.

Paavali rukoili edelleen sitä, että efesolaiset kokisivat Jumalan voiman, 1:19. Omat kokemukset ja varsinkin pettymykset hyvin herkästi pienentävät Jumalan. Vaikka emme voi määräillä Jumalaa tai luvata Jumalan vastaavan tietyllä tavalla, niin tarvitsemme kokemuksia Jumalan voiman vaikutuksista keskellämme. On tärkeää jakaa todistuksia siitä, mitä Jumala on tehnyt.

Kokoonnuimme tällä viikolla oman kotiryhmämme kanssa ekan kerran kesän jälkeen. Miten rohkaisevaa oli jakaa kokemuksia siitä, mitä Jumala on tehnyt itse kunkin elämässä ja rukoilla toistemme puolesta! Rukous toistemme puolesta on yksi niistä asioista, jotka pitävät uskomme elävänä. Yksinkertainen juttu, jota tulee harjoittaa säännöllisesti.


Mika Kilkki
mika.kilkki(ät)kohtaamispaikka.net
Mika on Jyväskylän KohtaamisPaikan pappi. Hän on naimisissa Tiinan kanssa ja on kolmen aikuisen pojan isä. Mika tykkää urheilusta - lenkkeilee (kävellen) ja hiihtää ja on innokas penkkiurheilija. Lomalla Mika ja Tiina suuntaavat Lappiin patikoimaan. Mika johtaa Suomen New Wine -verkostoa yhdessä johtajiston kanssa.

perjantai 15. kesäkuuta 2018

"Finishing well"

Heli Sätilä

Viime kuukausina mielessäni ovat pyörineet sanat "Finishing well". Nuo sanat ovat tulleet eteeni lukuisia kertoja kännykän hartaus-appseissa ja muuallakin. Suomennos ehkä kuuluisi "Päätä vaelluksesi hyvin", sillä sanat ovat esiintyneet nimenomaan kristillisen vaelluksen kontekstissa.

Billy Graham kuoli 99-vuotiaana helmikuussa 2018. Hän oli jo etukäteen sanonut: "Kun eräänä päivänä luet tai kuulet, että Billy Graham on kuollut, älä usko sanaakaan. Olen silloin enemmän elossa kuin nyt. Olen ainoastaan muuttanut osoitetta. Olen mennyt Jumalan läsnäoloon."

Billy Graham oli 16-vuotias vastaanottaessaan Jumalan kutsun. Hän oli mahtavasti Jumalan käytössä. Ei virheetön, mutta rehellinen ja virheensä tunnustava, nöyrä, Jumalaan luottava mies. Hän päätti vaelluksensa hyvin, kuten monet muutkin uskonsankarit tekivät, esimerkiksi Mooses, profeetta Daniel, kuningas Daavid, apostolit Paavali ja Pietari... Ja luonnollisesti Mestarimme Jeesus itse. Jeesus totesi ristillä: "Se on täytetty" (It is finished).

Raamatussa on myös lukuisia esimerkkejä henkilöistä, jotka eivät päättäneet vaellustaan kovin hyvin. Teologi J. Robert Clintonin mukaan Raamatun johtajista kolmasosa päätti vaelluksensa hyvin, kolmasosa huonosti ja kolmasosa joten kuten.

Kuinka voisimme auttaa itseämme ja toisiamme siinä, että meistä kukin pysyisi vaelluspolulla ja lopulta päättäisi vaelluksensa hyvin?


1. Pysy lähellä Jumalaa

Joh. 15:4,5 "Pysykää minussa, niin minä pysyn teissä. Eihän oksa pysty tuottamaan hedelmää, ellei se pysy puussa, ja samoin ette pysty tekään, ellette pysy minussa. Minä olen viinipuu, te olette oksat. Se, joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, tuottaa paljon hedelmää. Ilman minua te ette saa aikaan mitään."

Jos haluamme kuulla Jumalaa, meidän tulee kuunnella Häntä. Olla Hänen lähellään. Ottaa aikaa jutellaksemme Hänen kanssaan. Siten suhde pysyy elävänä ja voimaannuttavana, eikä muutu kuivaksi uskonnollisuudeksi.

2. Varjele sydämesi

Snl 4:23 "Ennen muuta varjele sitä, mikä on sydämessäsi – siellä on koko elämäsi lähde."

Edeltävissä jakeissa on puhuttu siitä kuinka tärkeää on pitää sydämessään Jumalan Sana. Meidän on tärkeää täyttää sydämemme Jumalan Ilosanomalla. Tiedänkö ja uskonko että Jumala rakastaa minua valtavasti? Me puhumme sydämemme kyllyydestä. Siitä meidän sydämemme "jää kiinni" eli voimme itse nähdä, kuka meidän elämäämme todellisuudessa hallitsee: Jumala vai jokin muu.

3. Säilytä anteeksiannon asenne

"Kyllä minä siitä niin mieleni pahoitin" lienee kuuluisa Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja-kirjojen päähenkilön mielilause. Sopii hyvin suomalaiseen mielenmaisemaan. Mutta Luuk. 6:27 eteenpäin Jeesus kehottaa meitä rakastamaan paitsi Jumalaa, itseämme ja veljiämme tai sisariamme, myös vihamiehiämme, niitä jotka meitä parjaavat, vihaavat tai muuten vain loukkaavat. Joyce Meyer puhuu jatkuvasta anteeksiannon asenteesta, joka varjelee sydämemme ja pitää sen kiitollisena ja terveenä. Olkaamme rauhantekijöitä! Luottakaamme siihen, että Jumalalla on kaikki kontrollissaan!

4. Anna elämäsi jakoon

Luuk. 6:38 "Antakaa niin teille annetaan... niinkuin te mittaatte, niin teille mitataan."

Anteliaisuus on Isän sydämen keskiössä. Hän antoi ainokaisen Poikansa. Hän on hyvä ja antelias Isä. Anteliaisuus on kristillisyyden keskiössä: annamme aikaamme, varojamme, kykyjämme, jaamme rakkauttamme. Lahjaksi olemme saaneet, antakaamme lahjaksi eteenpäin. Antaminen on paras vastalääke ahneudelle ja itsekeskeisyydelle.

5. Ole uskollinen ja kuuliainen Jumalalle

Luuk. 6:46-49 kertoo kahdesta talosta, joista toinen oli rakennettu hiekalle ja toinen kalliolle. Päällisin puolin kumpikin talo näytti hyvältä mutta toinen sortui perustuksen huonouden takia. Perustuksena on Jumalan Sanan totteleminen. Sanan lukeminen ei riitä, meidän tulee elää sen mukaan. Jumalan perheessä tämä tulee kokeiltua ja koeteltua. Seurakunnassa meillä on erinomainen ja ainutlaatuinen mahdollisuus opetella rakastamaan hyvin. Voimme oppia toinen toisiltamme. Jokainen on tämän elämänkoulun oppilas – kuolemaansa saakka.

6.  Asetu auktoriteetin alle

Hebr. 13:7-8 "Muistakaa johtajianne, niitä, jotka julistivat teille Jumalan sanaa. Pitäkää mielessänne, miten he elivät, ja ottakaa heidän uskonsa esikuvaksenne. Jeesus on sama eilen, tänään ja ikuisesti." 

Jeesus on luonnollisesti Se Suurin Johtaja, mutta Hänkin asettui Isän auktoriteetin alle. Me olemme paitsi Jumalan ja Hänen Pyhän Henkensä auktoriteetin alla, myös Jumalan asettamien johtajiemme auktoriteetin alla. Jumala on asettanut seurakuntaan tietyn tilivelvollisuusketjun. Totteleminen – niin Jumalan kuin muidenkin auktoriteettien – tulee koetelluksi vasta silloin kun he tekevät tai ehdottavat asioita joista emme ole samaa mieltä. Monestiko olen kiukutellut Jumalalle tai pastorilleni?


On hyvä muistella uskonsankarien – ja myös niiden huonojen johtajien – vaelluksen päättymistä. Miten haluan oman uskonvaellukseni sujuvan ja aikanaan päättyvän? Minä haluan Paavalin sanoin todeta, että "Olen kilpaillut hyvän kilpailun, olen juossut perille ja säilyttänyt uskoni." (2. Tim. 4:7) Minä haluan sanoa eräänä päivänä, että en ole kuollut vaan ainoastaan muuttanut osoitetta ja että olen nyt ikuisesti Jumalan läsnäolossa. Siispä nostan katseeni ylös tavoitteeseen, joka on yli kaiken sen maallisen mikä nyt on käden ulottuvilla ja näkyvää. Tehdään tämä yhdessä, toisiamme tukien. Sen vuoksi Jumala on antanut meidät toinen toisillemme, vaelluskavereiksi.


Heli on lääkäri ja toimii lastenneurologina. Hän on tullut uskoon ala-asteella ja haluaa miehensä Tapion rinnalla elää todeksi ja viedä eteenpäin sanomaa Kristuksesta.

torstai 31. toukokuuta 2018

Ihmetellään yhdessä

Markku Sarento

Raamatussa kerrotaan Pietarin ihmetelleen pääsiäisaamuna mielessään, mitä oikein oli tapahtunut. Tyhjän haudan arvoitus selvisi kuitenkin hänelle ja muillekin opetuslapsille aika pian. Sen sijaan pitkäperjantain eli Jeesuksen kuoleman merkitys avautui Pietarille vasta pitkän ajan kuluessa ja vähitellen.

Pian pääsiäisen jälkeen Pietari julisti helluntaisaarnassaan Jumalan anteeksiantoa juutalaisille, kun nämä kääntyvät ja tunnustavat syyllisyytensä Jeesuksen ristiinnaulitsemiseen. Myöhemmin Corneliuksen kodissa Pietari sitten oivalsi pelastuksen olevan tarjolla kaikille, myös pakanoille. On silti hyvä huomata, että Jeesuksen sovitustyöstä Pietari opettaa selkeästi vasta kirjeissään (1 Piet 2:24 ja 3:18).

Apostoli Paavali sen sijaan ymmärsi Jeesuksen sovitustyön merkityksen Pietaria nopeammin, ja hän olikin ensimmäinen kristitty joka kirjoitti aiheesta laajasti ja johdonmukaisesti. Eikä hänen opetuksensa nyt ihan niin vaikeatajuista ollut kuin mitä Pietari näytti ajattelevan. Hämmästyttävää kuitenkin on, että Paavalin alkuperäinen opetus hämärtyi jo ensimmäisillä vuosisadoilla. Ja että Jeesuksen rististä opetetaan nykyään niin eri tavoin.

Ehkä asiat selviävätkin paremmin, kun niitä ihmettelee yhdessä toisten kanssa eikä vain itsekseen kuten Pietari. Vaikkapa sitten muutaman viikon päästä Himoksella!


Markku Sarento

markku.sarento(ät)outlook.com
Markku on evankelista ja pastori, jonka sydän sykkii Jeesuksen ristin evankeliumille. Markku tykkää tehdä seurakuntavierailuja Johannan kanssa ja on loputtoman innostunut moottoripyöristä ja cajonista.

perjantai 25. toukokuuta 2018

Stailataanko?

Tapio Sätilä

Kun olet myymässä kotiasi, saatat saada ehdotuksen stailauksesta, kodin muokkaamisesta niin, että ostajat kiinnostuisivat kodistasi ja kaupat syntyisivät helpommin. Asuntokaupan jälkeen stailauksen huonekalut viedään pois ja muuttotilanteessa on jäljellä vain seinät ja rakenteet, jotka olivat kaupan kohteena.

Mitä siis tapahtuu? Mikä on kotisi? Stailauksen myötä syntyvä mielikuva kodista, vai sisustuksen takana olevat seinät ja rakenteet?

Putkiremonttia kuvaavassa TV-ohjelmassa oli päästy vaiheeseen, jossa tekninen toteutus oli valmis ja asukkaat muuttivat takaisin koteihinsa. Juontaja totesi, ”vielä on paljon tehtävää, jotta asunnosta tulee koti.”

Meillä oli kotimme rakentamisessa periaatteena, että minä huolehdin seinistä ja rakenteista. Vaimoni Heli on vastannut sisustuksesta, kodin hengen luomisesta. Kokemukseni mukaan molemmat on tarvittu.

Uskon että tarvitaan sekä stailaus, kodin henki, että rakenteet - myös seurakunnassa ja yhteisössä. Jumalan läsnäolo on luovuttamatonta, se tarvitaan jotta yhteisö olisi Jumalan. Mutta yhteisö ja seurakunta tarvitsevat myös rakenteet jotka ylläpitävät elämää, mahdollistavat kodin, mahdollistavat Jumalan läsnäolon ihmisten keskellä.

Paavali kirjoitti: ”Jätin sinut Kreetaan sitä varten, että järjestäisit siellä kaiken, mikä vielä oli järjestämättä, ja asettaisit jokaiseen kaupunkiin vanhimmat niiden ohjeiden mukaan, jotka annoin sinulle.” (Tit. 1:5) Minä ymmärrän tämän tarkoittavan sopivien, elämää tukevien rakenteiden asettamista paikoilleen.

Myös Apostolien teoista näemme rakenteiden kehittymisen, kun seurakunta kasvoi ja tavoitti uusia ihmisiä. Ihmisten tarpeista huolehtimisesta uhkasi tulla este apostolien rukouselämälle ja Jumalan sanan julistamiselle. Ratkaisuna tähän joukosta valittiin sopivia henkilöitä hoitamaan pöytäpalvelusta, diakoniaa. Näin elämä sai lisätilaa, tarpeista huolehdittiin ja Jumalan sanaa levitettiin.

New Winen unelma on muuttaa kansakuntia kristillisten seurakuntien ja yhteisöjen kautta. Nämä seurakunnat ja yhteisöt tarvitsevat Jumalan läsnäolon ja elämän mahdollistavat rakenteet.



Tapio Sätilä

tapio.satila(ät)kolumbus.fi
Tapio on kolmen lapsen isä, puoliso, opetuslapsi ja pastori. Intohimona paikallisseurakunta ja sen luontainen kehitys - ellei aivan itsestään kasvaminen. Harrastuksena mm. lukeminen, penkkiurheilu ja rakentaminen.



perjantai 18. toukokuuta 2018

Karpaattienkello yllätti

Tiina Kilkki

Tykkään kukista ja puutarhanhoidosta. Kasvatan mielelläni kesäkukkia siemenistä. Joitakin vuosia sitten keväällä ostin monta pussia karpaattienkellon siemeniä. Tiedätkö kukan? Kaunis violetin tai valkoisen värinen kellokukka. Olin ihastunut violetteihin ja ajattelin, että siemenistä itse kasvattamalla saisin edullisesti ja paljon samalla kertaa. Tuumasta toimeen.

Kylvin siemenet suoraan kukkapenkkiin. Monta pussia pienen pieniä siemeniä. Lannoitusta ja vettä. Vettä ja odotusta. Mutta mitään ei siinä penkissä tapahtunut koko kesänä. Kukan kukkaa ei kasvanut. Voit arvata, että olin pettynyt. Unelmani upeasta, muhkeasta karpaattienkello-penkistä ei toteutunut.

Tuli seuraava kesä. Kitkin kukkapenkkiä. Silmiini pisti yksi hento taimi. Mitä ihmettä? Se näytti ihan karpaattienkellolta. Innoissani siirsin sen toiseen parempaan kasvupaikkaan mielessäni ajatus, että voisikohan tämä oikeasti olla karpaattienkellon taimi? Ja mitenkähän osaisin sitä hoitaa, ettei se kuihtuisi?

Toden totta, se oli ihastelemani kellokukka. Hyvällä paikalla se kasvoi ja kukoisti. Olin iloinen. Minulle tämä yksi pieni taimi oli Jeesuksen yllätyslahja!

Mutta kuinka ollakaan, karpaatti innostui lisääntymään. Yhdestä pienestä taimesta on vuosien mittaan syntynyt monta uutta pehkoa. Niin paljon, että naapureillekin on riittänyt. Ja tänä kesänä taas mietin, että pitääkö pehkoja poistaa! Siemen on siunaantunut ainakin satakertaisesti!

Tämä pieni taimi puhuu minulle. En aina tiedä, mitkä asiat Jumalan valtakunnassa lähtevät elämään ja kasvamaan. Jeesus pyytää meitä kylvämään hänen sanaansa, rakastamaan, välittämään, auttamaan, parantamaan, tekemään hyvää. Nämä kaikki - välillä pieniltäkin tuntuvat jutut - voivat hyvään maahan päästyään tuottaa satakertaisen sadon. Ehkäpä näemme sadon tulokset kokonaisuudessaan vasta kerran perillä? Nyt on kylvämisen aika. 


Tiina Kilkki

tiina.kilkki(ät)kohtaamispaikka.net
Tiina on Jyväskylän KohtaamisPaikan työssä yhdessä miehensä Mikan kanssa. Tiina tykkää pitkistä kävelylenkeistä Mikan kanssa, puutarhanhoidosta ja käsillään tekemisestä.

sunnuntai 6. toukokuuta 2018

Kansiot


Jukka Jämsén

Elämme suoritusten maailmassa. Monet kokoavat itsestään kansion, johon kootaan työhistoria, koulutus, osaaminen, kielitaito ja kaikki muukin vähänkään myönteiseltä vaikuttava piirre. Näihin piirteisiin kiinnitetään huomiota erityisesti työpaikkaa haettaessa. Sosiaalisessa mediassa rakennetaan profiilia, jolla on varmaankin saman tapainen tavoite: tuomme parhaita puoliamme esiin. Viranomaisilla ovat omat kansionsa, joihin kerätään esimerkiksi terveystietoja, tulotietoja verotusta varten ja joillakin myös rikosrekisteriä. Jokaisella on varmaankin sellainen oma sisäinen elämänsä, jota ei kehtaa näyttää muille, ainakaan ihan kokonaan. Kansioita riittää.

Kerran profiilit, rekisterit, salaisuudet, kansiot ja kirjat avataan kokonaan, pohjia myöten. ”Minä näin suuren valkean valtaistuimen ja sen, joka sillä istuu. Hänen kasvojensa edestä pakenivat maa ja taivas, eikä niistä jäänyt jälkeäkään. Näin myös kuolleet, suuret ja pienet, seisomassa valtaistuimen edessä. Kirjat avattiin, avattiin myös elämän kirja, ja kuolleet tuomittiin sen perusteella, mitä kirjoihin oli merkitty, kukin tekojensa mukaan” (Ilm. 20:11, 12).

Tämä raamatunkohta voi tuntua hurjalta jatkeelta kaikkeen siihen suorittamiseen, johon olemme tottuneet. Jeesus tuntuu vain lisäävän tätä painetta: ”Minä sanon teille: jokaisesta turhasta sanasta, jonka ihmiset lausuvat, heidän on tuomiopäivänä tehtävä tili” (Matt. 12:36). Tiedämme myös, että Jeesus opetti jo sydämen asenteiden ja ajatusten olevan tärkeitä, eli nekin tullaan käymään läpi. Jeesukselle hyvin tärkeää oli rakkaus eli hyvyyden osoittaminen ja tekeminen toisille, joten sen laiminlyöminen ei käy (Matt. 5:27-48).

Teot, sanat ja ajatukset. Hyvyys tai sen puute.
Miten mahdamme selvitä?

En tiedä, kuinka moni huomasi edellä olevassa Ilmestyskirjassa kohdan ”avattiin myös elämän kirja”. Se on elämämme tärkein kansio.

On totta, että viimeisellä tuomiolla käydään läpi kaikkien ihmisten kaikki asiat. Ratkaisevaa eivät kuitenkaan ole teot, hyvät tai pahat. Tuomion lopputulos riippuu siitä, löytyykö nimi elämän kirjasta (Ilm. 20:15). Sama näkyy jakeessa, jossa todetaan, että ikuiseen elämään pääsevät ”ne, joiden nimet on kirjoitettu Karitsan elämänkirjaan” (Ilm. 21:27). Tuo elämän kirja mainitaan Uudessa testamentissa seitsemän kertaa. Jeesuskin viittaa siihen: ”Iloitkaa siitä, että teidän nimenne on merkitty taivaan kirjaan" (Luuk. 10:20).

On ihan hyvä, että tekomme käydään läpi ikuisen elämän alussa, vaikka niitä olisikin jo aiemmin pyytänyt anteeksi. Muuten taivaassa tulisi helposti välteltyä Jeesusta: ”Mitähän hän sanoo mistäkin elämäni asiasta?” Tärkeintä ovat puhtaat välit Jeesuksen kanssa. Ratkaisevinta on nimi kirjassa, eivät teot.

Miksi tuo elämän kirja on niin tärkeä? Mitä siinä kansiossa on? Siinä ei ole yhtään omaa tekoamme, vaan Jeesus. Hänen koko rikkautensa: elämä, risti, ylösnousemus... Hän on kertarysäyksellä pyyhkinyt pois kaiken vääryytemme ja antaa lahjaksi todellisen elämän jokaiselle, joka uskoo häneen. ”Samoin on Kristus kerran uhrattu, jotta hän ottaisi pois kaikkien synnit, ja hän ilmestyy vielä kerran, mutta ei enää synnin tähden vaan pelastaakseen ne, jotka häntä odottavat” (Hepr. 9:28). Synnit on jo annettu anteeksi Jeesuksen ristillä. Nyt saamme elää vapaina Jumalan lapsina, Jeesuksen seuraajina.

”Totisesti, totisesti: se, joka kuulee minun sanani ja uskoo minun lähettäjääni, on saanut ikuisen elämän. Hän ei joudu tuomittavaksi, vaan hän on jo siirtynyt kuolemasta elämään” (Joh. 5:24).

Jukka Jämsén

jukka.jamsen(ät)evl.fi
Jukka toimii Lapuan hiippakunnan hiippakuntasihteerinä (lähetys- ja kansainvälinen työ) ja asuu Jyväskylässä. Hän on Kirsin mies ja neljän lapsen isä. Ulospäin suuntautuva seurakunta armolahjoineen innostaa edelleen! Jukka vastaa New Winen johtajaretriittitoiminnasta.


torstai 26. huhtikuuta 2018

Kutsuva seurakunta


Mika Kilkki

Jokaisen evankeliumin lopussa on lähetyskäsky. Luukkaan tallentama lähetyskäsky päättyy näin: "Minä lähetän teille sen, minkä Isäni on luvannut. Pysykää tässä kaupungissa, kunnes saatte varustukseksenne voiman korkeudesta."

Opetuslapset olivat saaneet päätökseen kolmen vuoden opinnot ja silti he eivät olleet vielä valmiita tehtävään. He tarvitsivat Pyhän Hengen voiman.  Luukas kertoo Apostolien teoissa, miten tämä lupaus täyttyi ja miten evankeliumi Jeesuksesta alkoi levitä.

Pietari piti helluntaina puheen, jolla oli valtava vaikutus. Puhe ei vaikuta luettuna mitenkään erityiseltä. Pietari siteerasi Raamatun lupauksia ja kertoi Jeesuksesta. Kaikessa yksinkertaisuudessaan Pietarin sanoissa oli voimaa kääntää ihmiset uskomaan Jeesukseen. Pyhä Henki antoi siis voiman olla Jeesuksen todistajia.

Pyhä Henki synnytti seurakunnan, joka veti puoleensa yhä uusia ihmisiä, Apt 2:42-47. Lähetyskäsky pantiin toimeen sanallisen todistuksen kautta, mutta myös rakentamalla puoleensa vetävää ja kutsuvaa seurakuntaa. Ensimmäisessä seurakunnassa korostui kokemus Jumalan läheisyydestä ja yhteydestä toisiin kristittyihin. Herra liitti seurakunnan yhteyteen päivittäin uusia ihmisiä, Apt 2:47.

Tarvitsemme seurakuntia, joissa voimme viikoittain kokea Jumalan ja toistemme kohtaamista. Kun tuemme toisiamme, niin sillä on iso vaikutus ympärillämme oleviin ihmisiin. Jos saan tulla seurakuntaan omana itsenäni ja saan kokea siellä ystävyyttä, rohkenen kutsua sinne muitakin.

Jeesuksen antama käsky tehdä kaikista kansoista opetuslapsia antaa srk-yhteisölle identiteetin. Lähetyskäsky ja seurakunnan rakentaminen liittyvät olennaisesti toisiinsa. Tämän takia kutsumme New Wine -kesätapahtumaan yhteisöjä ja seurakuntia tulemaan porukalla. Voisitko pyytää omasta yhteisöstäsi jonkun mukaasi Himokselle innostumaan ja saamaan tuoreen näyn seurakunnasta, joka tavoittaa uusia ihmisiä?

Mika Kilkki
mika.kilkki(ät)kohtaamispaikka.net
Mika on Jyväskylän KohtaamisPaikan pappi. Hän on naimisissa Tiinan kanssa ja on kolmen aikuisen pojan isä. Mika tykkää urheilusta - lenkkeilee (kävellen) ja hiihtää ja on innokas penkkiurheilija. Lomalla Mika ja Tiina suuntaavat Lappiin patikoimaan. Mika johtaa Suomen New Wine -verkostoa yhdessä johtajiston kanssa.

torstai 19. huhtikuuta 2018

Treenipäivän tarpeessa?

Markus Nikkanen

Tätä kirjoitellessani istuskelen mukavasti nojatuolissa ja katselen edessäni aukeavaa harvinaisen tyyntä Pohjanmerta. Perheeni on asunut viimeiset kolme ja puoli vuotta St Andrewsissa, Skotlannissa, jonne muutimme teologian jatko-opintojeni tähden. Palautin väitöskirjani esitarkistukseen pari viikkoa sitten ja nyt odottelen tietoa siitä, milloin väitös tapahtuu. Pitkästä aikaa näen maailman väreissä, ilman jatkuvaa painetta siitä, että deadline lähestyy. Pitkästä aikaa pystyn ottamaan rennosti ja lukemaan kreikankielistä Uutta testamenttiani ilman, että mietin koko ajan oman väitöskirjani aihetta.

Kyllä, minä olen niitä hulluja kristittyjä, jotka ovat lähteneet täyttämään päätänsä tiedolla — siitäkin huolimatta, että pitkän matkani varrella olen kuullut jos jonkinlaista varoitusta siitä, mitä uskovalle voi käydä, kun moiselle tielle lähtee. Itselleni matka on kuitenkin ollut varsin toisenlainen kuin nuo varoittelijat ovat antaneet ymmärtää. Joidenkin tutkimieni tekstien äärellä olen itkenyt ja tehnyt parannusta, kun olen vihdoin ja viimein ymmärtänyt, mistä niissä on kyse. Myös pysyvästä muutoksesta uskallan jo nyt puhua. Jumalan sana on auennut aivan uudella tavalla, kun olen ajatellut Paavalin ajatuksia Paavalia seuraten. Lisäksi minusta tuntuu siltä, että käsitän uskoni ytimen nyt huomattavasti paremmin kuin ennen.

En tarkoita sitä, että oma matkani olisi ollut täysin mutkaton. Yliopisto-opintoihin kuuluu ajatus siitä, että opetus on tunnustuksista riippumatonta. Tämä tarkoittaa, että uimavedessä kelluu jos jonkinlaista kökkärettä. Päätä ei yksinkertaisesti kannata työntää pinnan alle ilman sukelluslaseja — sen verran bakuja ja iilimatoja siellä vilisee kauniiden kalojen ja värikkäiden korallien lisäksi. Matkani varrella olen törmännyt hyvin vaikeisiin kysymyksiin, joutunut pohtimaan Raamatun ilmoituksen luonnetta, lukenut paljon sellaista tavaraa, joka oli ja on täysin vastakkaista sille, mihin itse kristittynä uskon.

Reissun päälle ei siis kannata lähteä kevyin eväin, soitellen sotaan. Kaiken tämän kohtaaminen on tehnyt minusta kuitenkin loppupeleissä vahvemman, koska se on saanut minut pohtimaan oman uskoni perusteita ja tarvittaessa selvittämään asian juurta jaksaen.

Mutta miksi jaan sinulle tarinaani? Onko tämä teologian jatko-opiskelijan puolustus sille, miksi opintoihin lähdettiin? Ei. Asiani on paljon tärkeämpi ja liittyy niin minuun kuin sinuunkin.

Raamatun mukaan Jumalan rakastaminen on kokonaisvaltaista touhua, johon kuuluu myös uskovan mieli. Paavalin mukaan me muutumme Kristuksen kaltaisuuteen mielemme uudistamisen kautta (Room. 12:1–3). Se mitä päämme sisällä tapahtuu, ei siis ole yhdentekevää Jumalalle. Usko, johon sinut ja minut on kutsuttu, ei ole tiedon ja ymmärtämisen vastakohta, eikä aivoja tarvitse jättää narikkaan kirkon ovella. Päinvastoin, niiden tulisi olla tukevasti päässä, mikäli haluamme nähdä todellista muutosta itsessämme ja seurakunnassamme!

Usko on suhde Jumalaan, turvautumista häneen — liima, joka kiinnittää meidät Kristukseen. Samalla usko etsii ymmärrystä ja mahdollistaa ymmärtämisen. Ilman ymmärrystä olemme helposti tuuliajolla, milloin minkäkin “herran rohveetan” vietävissä. Ja kun vaikeat ajat koittavat, takkimme saattaa olla aika lailla tyhjä, kun vaikeita kysymyksiä ei ole koskaan kohdattu älyllisellä tasolla. Vaarana on vetää näissäkin kohdin fiiliksellä, ja vetää pahasti metsään. Siksi tarvitsemme vahvoja juuria, jotka syntyvät vain käyttämällä Jumalan meille antamaa hermokimppua. Mieli täytyy opettaa ajattelemaan, ja siitä tulee tehdä kuuliainen Jumalan sanalle.

Kaikkien kohdalla tämä ei luonnollisestikaan tarkoita teologian jatko-opintoja. Mutta kaikkien kohdalla tämä tarkoittaa Raamatun kurinalaista tutkimista, sen teksteihin perehtymistä ja vaikeiden kysymysten kohtaamista. Moista kuuliaisuutta Jumalan sanalle ei saavuteta yhden yön aikana. Se ei tule kuin manulle illallinen. Mielen opettamiseen tarvitaan kurinalaisuutta, ja se ei ole aina kivaa. Lisäongelman hommaan tuottaa se, että telkkarista ja Netflixistä tulee niin monenlaista mukavaa tuijotettavaa — tuijotettavaa, joka on usein täysin päinvastaista niille arvoille, joille haluat mielesi altistaa Raamattua tutkimalla.

Loppupeleissä — kovan puurtamisen jälkeen — Raamatun tutkiminen tuo mukanaan suuren tyydytyksen sekä pääoman, josta voi jatkuvasti ammentaa. Kaikessa tässä meitä auttaa Jumalan Pyhä Henki, joka valaisee ymmärryksemme.

Mitäs meinasit tänään tehdä? Olisiko aika laatia treeniohjelma ja miettiä, miten, milloin, ja missä treenataan?



Markus Nikkanen

markus.nikkanen(ät)me.com
Markus on Hiljan isä ja Arjan mies. Tällä hetkellä hän suorittaa teologian jatko-opintoja Skotlannissa.

maanantai 9. huhtikuuta 2018

Mitä sinä odotat?


Ann-Marie Pesonen

”Äiti, milloin on pääsiäinen? Milloin tulee kesä? Mä odotan, että pääsen isin kanssa grillaamaan nakkeja.”

Kotonamme eletään jatkuvassa odotuksessa kohta neljävuotiaan tyttäremme kanssa. Kun jouluaatto oli ohi, alettiin odottaa pääsiäistä ja nyt odotetaan kesää.

Odottaminen on hyvin intensiivistä ja mitä lähempänä odotuksen kohde on, niin sitä suuremmaksi kasvaa kihelmöivä innostus. Kun sitä seuraa äitinä vierestä, niin siinä on jotain todella liikuttavaa. Joskus odottaminen on kyllä myös turhauttavaa, kun minuutit tuntuvat tunneilta ikkunalla istuessa, isovanhempia odottaessa.

Mitä tai ketä sinä odotat?

Raamattu puhuu Herran odottamisesta. ”Odota Herraa. Ole luja, ja vahva olkoon sinun sydämesi. Odota Herraa.” (Ps. 27:14) Joskus siinäkin voi käydä kärsimättömäksi ja epätoivoiseksi, kun jonkin asian kanssa odottaa, että Herra tulisi, ilmestyisi, toisi apunsa ja kenties puuttuisi aivan ihmeellisellä, yliluonnollisella tavalla tilanteeseen.

Usein huomaan odottavani ennen kaikkea sitä, että Jumala toimisi. Mutta odotanko Häntä itseään? Odotanko sitä, että saan olla Hänen kanssaan? Odotanko sitä, että Hän kohtaa minut, tekee työtään minussa? Odotanko sitä totuuden peiliä, jonka Hän tuo eteeni rakkaudessaan?

Pääsiäisen aikana minua puhutteli Jeesuksen ja Magdalan Marian kohtaaminen (Joh. 20:11-18). Maria huomasi Jeesuksen haudan olevan tyhjä. Hän oli hyvin hämmentynyt, järkyttynyt ja surun murtama.

Hän ei varmasti osannut edes odottaa kohtaavansa Jeesuksen. Raamattu puhuu siitä, että opetuslapsetkaan eivät oikein ymmärtäneet, että Jeesus nousisi kuolleista. Kaikki vaikutti olevan ohi Jeesuksen kuoltua.

Maria oli tunnekuohunsa keskellä eikä ensin edes tunnistanut Jeesusta. Mutta sitten yht’äkkiä hän kuuli oman nimensä: ”Maria”. Hän tajusi, että tuo ääni olikin hyvin tuttu. Tuon äänen, joka on täynnä lempeyttä ja rakkautta, hän oli kuullut ennenkin. Samassa Maria nostettiin surun ja järkytyksen keskeltä ihan toisenlaisiin maisemiin. Kohtaamisen jälkeen hän lähti innostuneena opetuslasten luokse kertomaan, että Jeesus elää! Maria oli täynnä toivoa!

Tänään me voimme pysähtyä kaikkien kiireidemme tai mieltä askarruttavien asioiden keskellä odottamaan Herraa. Ja Hän tulee! Saamme kohdata ylösnousseen Herramme. Hän antaa meille voiman, Hän täyttää meitä elämällä, rakkaudella, rauhalla ja toivolla. Mitä itse kukin meistä tarvitsee. Hän puhuu meille ja viitoittaa tietä, näyttää suunnan.

Hän tekee toki ihmeitäkin ja muuttaa olosuhteita. Olen saanut kokea sen itsekin. Saamme odottaa myös sitä, että Hän ilmestyy kaikkivaltiaana ja auttaa meitä.

Mutta ennen kaikkea Hän haluaa kohdata meidät ja täyttää meitä Hengellään. Hän haluaa myös osoittaa, missä olemme uskoneet valheita, jotta meissä voisi asua yhä enemmän totuus ja elämä.

Tänään minä haluan odottaa Häntä ja täyttyä sillä toivolla, jonka Hän antaa ennen kuin astun niihin haasteisiin, jotka ovat edessäni. Tänään haluan antaa Herrani valaista ajatukseni ja asenteeni, jotta totuus saa suuremman sijan minussa. Tänään kaipaan olla niin täynnä toivoa, rakkautta, armoa ja elämää, että voisin välittää niitä muillekin.

Ann-Marie Pesonen


tiistai 20. maaliskuuta 2018

Parannus on Suhde (ei pinkka sääntöjä)

Pekka Valmari

”Tehkää parannus”, oli Jeesuksen ydinjulistus. Mitä se meille tarkoittaa? Nykykristitty lukee sen ehkä muodossa: ”Tulkaa uskoon” tai ainakin ”korjatkaa jotain”. Uusin kirkkoraamattu kehottaa kääntymään, mutta puhuu myös parannuksen tekemisestä.

Kielellisesti tee parannus on suunnilleen samaa kuin paranna itsesi. Sitä yritetäänkin.  Useimmat tosin huomaavat sen mahdottomaksi, joten alitajuntamme soveltaa usein kehotuksen muotoon parantele itseäsi. Jos kysymme miten, se vastaa: noudata sääntöjä. Niin fariseukset ja muutkin juutalaiset ajattelivat, moni vielä nytkin.

Ehkä täsmällisin käännös sanalle parannus, metanoia, on kuitenkin mielenmuutos tai ajattelutavan muutos. Jeesus opetti perustavanlaatuista muutosta kaikkiin näkökulmiimme ja koko elämäämme – niin suurta muutosta, että se on mahdollinen vain Hänen avullaan – tai oikeammin Hänen tekemänään. Paradigman muutos olisi hyvä termi, jos se olisi suomea.

Fariseuksille suorittaminen, sääntöjen, VT:n lain ja sen päälle kehiteltyjen perinnäissääntöjen noudattaminen, oli se oikea tapa lähestyä ja palvella Jumalaa. Jeesuksen julistama ajattelutavan mullistava muutos on täysin muuta kuin fariseusten (ja usein meidänkin) tulkintamme. Jeesus asetti sääntöjen sijaan suhteen: ”Rakasta Jumalaa yli kaiken” (Mk 12:29-34 kiteytettynä). 

Rakastaa voi vain suhteessa.

Jumalan rakastaminen on elämistä ja iloa syvenevässä suhteessa Häneen. Jos uskallamme sallia sen, Pyhä Henki eheyttää meitä, kun Jumalan kauniilla tavalla murtava rakkaus tulee osaksemme – etenkin silloin, kun mielestämme kaikkein vähiten ansaitsisimme. Henki antaa Hesekielin profetian mukaan kivisydäntemme tilalle elävän lihasydämen (11:19). Elävä sydän haluaa tuottaa iloa vapahtajalle ja toimii siitä lähtökohdasta – tullen siinä sivussa täyttäneeksi lainkin (Mt 22:40)!

Parannus ei ytimessään siis olekaan elämän parantamista, vaan suhteeseen antautumista. Subjekti, parannuksen tekijä en enää olekaan minä, vaan Jumala. Ihmisen roolina on pikemminkin olla oman elämänsä parannuksen MAHDOLLISTAJA antamalla Jumalalle tilaa – ja vapaus – muuttaa meitä. Kun parannus on suhde, rukouskaan ei ole suoritus, vaan kuin tulo lämpimään kotiin viimasta ja pakkasesta.

Kaunis teoria. Mutta miten ihmeessä se oikeasti tapahtuu? No, ainakin Jumala tarvitsee vapauden tehdä elämässämme syvältä asti korjaavia asioita – vallassamme on antaa se Hänelle, antautua Hänelle. Asenne, joka uskoon tullessa usein jo valittiin, mutta on sittemmin kulunut vähiin. Emme yleensä pystykään säilyttämään sellaista pitkään, joten alamme paikata asiaa yrittämällä – eli antautumisen hiipuessa tai puuttuessa valitsemme huomaamattamme fariseusten polun. Ja umpikuja on valmis.

Miten Jumala sitten tekee sen sydämensiirron tai -vaihdon? Voimme rakastaa vain, jos haluamme antautua. Tai voimme oppia rakastamaan, jos edes haluamme haluta. Ja voimme haluta antautua vain, jos luotamme tai tiedämme, että Jumalan rakkaus on meille niin hyvä asia, että nautimme ja iloitsemme siitä. Siis uskomme että Jumala ON hyvä – jopa minulle. Joillekin se tapahtuu nopeasti, mutta useimmille hitaammin, vähän kasvun tapaan – ja monin erilaisin, hyvin henkilökohtaisin tavoin.

Yksi tapa on tällainen. Ensin Hän johdattaa rakastavasti mutta peräänantamattomasti minut tajuamaan jonkin ikävistä piirteistäni tai teoistani (jota en ehkä ole aiemmin osannut tai halunnutkaan kohdata). Ymmärrän nyt sen haavoittavan sekä lähimmäisiäni että Jumalaa itseään. Sitten Pyhä Henki antaa rakkautensa vaikuttaa sisimmässäni: minua surettaa ja kaduttaa – mutta koen samalla olevani aidosti Hänen rakkautensa kohteena, vaikken ansaitsisi. Silloin tuntuu kuin vastarakkaus Häntä kohtaan lisääntyisi ja alankin haluta eroon tuosta haitallisesta asiasta. Joudun ehkä kertaamaan, ehkä monestikin, mutta Jumalan antama elämä sydämessäni aistii kivun Hänen murehduttamisestaan selvemmin, ja halu luovuttaa se osa itseä ehyemmin Hänelle kasvaa. 

Muissa tavoissa, joita Jumala käyttää, on samantapaisia piirteitä. Mitähän Hän kaipaisi kohdallani tai kohdallasi seuraavaksi käyttää?

Kuvatun ja muidenkin mekanismien tarkoitus varmaan on, että alamme kokea yhteyden Jumalaan yhä läheisemmäksi, nautimme siitä ja jäämme aiempaa nöyremmiksi, vapaammiksi, iloisemmiksi ja aiempaa suurempiin rukousvastauksiin luottaviksi – rakastamme Jumalaa. Emme ehkä yli kaiken, mutta enemmän kuitenkin. Samalla tulemme mukavammiksi muillekin. Ja elämä tuntuu paremmalta. Kun parannuksen teko on meille suhteessa elämistä Jumalan kanssa, ymmärrämme paremmin myös Daavidin toteamusta Psalmissa 73: ”minun onneni on olla lähellä Jumalaa”.


Pekka Valmari

valmarit(ät)gmail.com
Pekka on Rovaniemen Vapiksen pj. Yhdessä puolisonsa Leilan kanssa hän koordinoi paikallista New Wine -toimintaa. Lasten ja nuorten asiat ovat tuttuja oman perheen lisäksi siviilityöstä.