perjantai 22. toukokuuta 2015

Tulvat tulevat – juurtunut usko kestää

Tulvat tulevat – juurtunut usko kestää

Kemijoki virtaa nyt vuolaana, voimakkaana. Tulviva joki vetää katsojia ja ihmettelijöitä. Minullakin oli lasten ollessa vielä kotona tapana viedä heidät katsomaan, kuinka parkkipaikan merkki ja ajokieltomerkki nousevat vedestä. Joskus kokeiltiin myös istumista veden saartamalla penkillä.

Tulviva joki on pelottavan voimakas. Kunnioitus veden suurta määrää ja uudenlaisia, tuntemattomia pyörteitä kohtaan herää luonnostaan. En tiedä, oliko Heprealaiskirjeen kirjoittajan silmien edessä tulviva virta vai tasaisesti uomassaan virtaava joki, kun hän kirjoitti: ”meidän on tarkoin ja tunnollisesti pidettävä mielissämme se, minkä olemme kuulleet, ettemme ajautuisi virran vieminä harhaan.”

Heprealaiskirjeen saajien joukko oli ”toisen polven” kristittyjä. Jeesus itse oli aloittanut julistamisen  ja silminnäkijätodistajat olivat jatkaneet sitä ensimmäisen Helluntain jälkeen. Jumalan voimakas vahvistus ihmein ja merkein oli läsnä ja Pyhän Hengen lahjoja jaettiin tällekin kristilliselle sukupolvelle. Mutta koettelemusten pyörteet, vainot ja harhaopit houkuttelivat vetäytymään ja palaamaan entiseen elämään, joka näytti helpommalta.

Evankeliumin sana julistaa lupausta pelastuksesta, mutta siihen sisältyy myös varoitus. Iankaikkinen elämä on Jeesuksessa, vain hänessä ja hänen kauttaan. Myös meidän on tarkoin ja tunnollisesti pidettävä mielessämme kuulemamme evankeliumi. Siinä on tänäkin päivänä voima ja lupaus tulevaisuudesta.  Ei anneta minkään tulvan tai pyörteen tempaista meitä varmalta ja lujalta perustukselta.

Meille voi käydä kuin puulle, joka joutuu tulvan aikana veden saartamaksi. Tulva ei kuitenkaan vie puuta, joka on vahvasti juurtunut perustalleen. Juurtunut usko kestää.


Leila Valmari


keskiviikko 13. toukokuuta 2015

Mitä on ihan siellä asian ytimessä?


Tämä on hyvä ja mielenkiintoinen kysymys, jota kannattaisi varmaan kysyä useamminkin kuin tulee tehtyä. Sekä omissa asioissa että yhteisissä. Vastaaminen voi kyllä vaatia paneutumista, toisinaan rohkeuttakin – mutta usein se silti näyttää parempaa suuntaa, säästää turhaa vaivaa tai estää ottamasta hyödyttömiä, ehkä suorastaan haitallisia sivuaskelia. Useimmat meistä tuskin kyselevät tätä liiaksi.
Uskon ytimessä on kaikkien mielissä varmaan Kristuksen risti ja ylösnousemus. Mutta kun haluamme elää uskoamme todeksi, mitä siellä ihan käytännön arkielämän ytimessä silloin on? Tähän vastaisimme luultavasti jo paljon edellistä kysymystä vaihtelevammin. Se on mielenkiintoista. Miksi me kukin vastaisimme juuri niin kuin vastaisimme? Ja miltähän erilaiset vastauksemme Taivaasta katsoen vaikuttaisivat? Miten asia nähtiin alkuseurakunnassa?

Paavalin uskonelämän ja työn arkeen kuului moninaisten asioiden joukossa jokapäiväinen ”huoli kaikista seurakunnista” – meidän kaltaisistamme, uskoon tulleista ihmisistä. Hänen kirjeensä näille varhaisille kristityille avaavat meille ikkunan siihen, mitä apostolin mielestä oli keskeisintä – mitä Paavali toivoi heidän arkielämänsä ytimessä olevan.

Kirjeissään Paavali yleensä joko kiittää Jumalaa jostain vastaanottajia koskevasta, rukoilee heille jotain, tai tekee nämä molemmat. Paavali kiittää Jumalaa ylivoimaisesti eniten seurakuntalaisten uskosta ja rakkaudesta. Uskon ymmärrämme tässä ehkä helpommin, ilman sitähän he eivät olisi seurakuntalaisiakaan. Rakkaus, josta Paavali Jumalaa kiittää, on nimenomaan uskovien konkreettista ja käytännössä näkyvää, toisiinsa kohdistuvaa ja vaivaa näkevää rakkautta. Kaikki alkaa uskosta, joka  ”saa meidät toimimaan”, ja rakkaus motivoi meidät  ”näkemään vaivaa” (1 Tess 1:3).
Mitä Paavali sitten pitää tärkeimpänä rukoilla Jumalalta uskoville? Eniten hän pyytää sitä, että he oppisivat tuntemaan Jumalan ja Hänen tahtonsa, sen ”mikä on tärkeää”. Tämä näyttää tarkoittavan, että oppisimme ”näkemään”,  ”käsittämään” tai  ”ymmärtämään”  saamamme perintöosan,  ”kaiken sen hyvän, minkä Kristus on meille antanut”. Mukana on konkreettisia esimerkkejä siitä, mihin tämä käytännössä johtaa: hedelmän kantaminen, puhtaus, kärsivällisyys ja muu Herralle kunniaksi oleva elämä.

Pikainen suuntaa antava sanahaku vahvistaa kirjeistä nousevaa vaikutelmaa siitä, että usko ja rakkaus ovat todella Paavalin keskeisimmät teemat. Hän puhuu niistä paljon joka kirjeessä. Usko mainitaan melkeinpä kahdesti ja rakkauskin lähes kerran joka ainoaa lukua kohti, kun taas risti tai ylösnousemus ylipäänsä mainitaan vain vaivoin joka toisessa kirjeessä. Sanan veri puuttumista opetuspuheista on joskus pidetty harhaoppisuuden merkkinä, mutta tällä periaatteella useimmat Paavalin kirjeetkin pitäisi harhaoppisina poistaa Raamatusta.

Tilastot eivät toki ratkaise uskon kysymyksiä. Paavalin käytännönläheinen uskonelämän opetus jättää silti ajateltavaa. Miten oman uskonelämämme painotukset vastaavat sitä, minkä Herra oli antanut Paavalin sydämelle seurakuntia varten. Mitä itselläni on siellä ihan ytimessä? Taidanpa kysellä tätä kysymystä aiempaa enemmän yhdessä Mestarin kanssa tulevissa hiljaisissa hetkissä. Voi olla, että tosi harva asia on kannattavampaa kuin se …

Pekka Valmari