maanantai 29. lokakuuta 2012

Facebookista opittua

Olen mukana Facebookissa, vaikka teen omia päivityksiä harvoin. Facebookissa on muutamia todella hyviä sivustoja. Yksi lempisivuistani on John Wimberin ajatuksista ja opetuksista koottu. Wimber kuolemasta on jo 15 vuotta, mutta hänen vaikutuksensa tuntuu edelleen.

Luin jokin aika sitten Wimberin koottuja ajatuksia ylistyksestä. Raamatun mukaan Jumalan ylistäminen on tärkeää ja siksi se on keskeistä New Winessa. Seuraavassa facebookista löytämiäni Wimberin koottuja:

  • ylistyksessä ei ole kyse persoonastamme, luonteestamme, henkilökohtaisista rajoituksistamme, seurakuntataustastamme tai omista mieltymuksistämme. Kyse on Jumalasta.
  • ylistyksessä keskeistä ei ole se, mitä me pidämme siitä. Ylistys ei ole meitä varten, vaan Jumalaa varten. Hän joko tykkää siitä tai sitten ei.
  • kokemus Jumalan läheisyydestä on ylistyksen sivutuote. Emme ylistä siksi, että kokisimme Jumalan läsnäoloa. Jumalan on ylistyksemme arvoinen kaikissa tilanteissa.
Ylistys on seurakunnan kannalta keskeistä. Se on kuin näyteikkuna siitä, millaiseen Jumalaan uskomme. Muistan tilanteen, jossa eräs satunnainen kävijä tuli KohtaamisPaikkaan vuosia sitten. Hän ei ollut tottunut käymään hengellisissä tilaisuuksissa. Hän ei poistunutkaan tilanteesta ohjelmaosuuden loputtua, vaan jäi saliin kosketettuna. Hän sanoi, että Jumala näyttää olevan näille ihmisille todellinen. Se oli hänelle aivan uusi kokemus ja se välittyi nimenomaan ylistyksestä.

Ylistä Herraa, minun sieluni,
ja kaikki mitä minussa on,
ylistä hänen pyhää nimeään.
Ylistä Herraa, minun sieluni, älä unohda,
mitä hyvää hän on sinulle tehnyt.

Ps 103:1-2


Mika on Jyväskylän KohtaamisPaikan pappi. Hän on naimisissa Tiinan kanssa ja on kolmen aikuisen pojan isä. Mika tykkää urheilusta - lenkkeilee ja hiihtää ja on innokas penkkiurheilija. Lomalla Mika ja Tiina suuntaavat Lappiin patikoimaan. New Winessa Mika vastaa kumppanien verkostosta.

maanantai 22. lokakuuta 2012

Maine meni

Haloo! Mikä ihmeen maine? Ja minultako?

Vapahtajamme riippui ristillä häväistynä, pilkattuna, alastomana. Ja minä parun maineeni perään. On oikeastaan raskasta elää, jos täytyy miettiä, mitä muut minusta ajattelevat. Onnellinen se, joka on sinut itsensä kanssa, jonka itsetunto osaa nauraa itselleen.  Vapaus maineen menettämisen pelosta on erinomaisen rentouttavaa. Kadehdittavan rentouttavaa, sillä se on taito tai lahja tai kasvun tulos.

Ja mistähän tuollaisen lahjan saisi?

Ei siihen ihan oikotietä ole, sillä ihminen taitaa olla ainakin hiukan kehujen ja peukkujen perään. On mukava olla suosittu. Ja jos ei nyt ihan seurapiirien keskiöön pääsisikään, niin siinä liepeilläkin on hienoa roikkua. Kuuluisuuksien tuttava, julkkisten kamu tai jopa yhteiskunnan kermaan kuuluva ja TV:sta tuttu, kas se olisi jotain. Hengellisissä piireissä pitäisi kai sanoa, että TV7:sta tuttu kasvo, radio Dein vakioääni, kuuluisa profeetta, suosittu julistaja, yleisöä keräävä megatähti. Myönnän lankeavani tähän jengiin.

Pääsee helpommalla, kun on edes itselleen rehellinen. Jumalan edessä ei kannata teeskennellä. Ihmisiä voi petkuttaa, mutta silloinhan ollaankin jo valheen poluilla, eiköstä vaan! Nykyään on tapana tulla ulos kaapeista, milloin mistäkin. Tässä olisi tarjolla yksi kaappi, josta voisi hiipiä  päivänvaloon tunnustamalla, että on maineen perään ja rakastaa suosionosoituksia....ja osaa pukea tämän kaiken hengelliseen kaapuun väittämällä, että etsii vain ja ainoastaan Jumalan kunniaa. Hohhoijakkaa!

Rehellisyys tuo vapauden. On mahtavaa saada myöntää, hei, olen väärässä, en tiedä ihan kaikkea, munasin, puhuin pieleen, olen se, mikä olen: joissain asioissa hyvä, joissain asioissa avuton. Tarvitsen ystäviä. En selviä ilman muiden kristittyjen tukea. Olen osa Herramme seurakuntaa.

Armon ymmärtäminen on avain rohkeuteen olla rehellinen. Armon varassa pelastumme. Armo kasvattaa. Armo tekee armolliseksi itseään ja muita kohtaan. Armo vapauttaa aitoon ihmisyyteen. Herramme Jeesus, joka menetti kasvonsa ja siis maineensa toi meille tämän armon.

Samainen armo auttaa meitä ymmärtämään asemamme kristittyinä, kuninkaallisina, Jumalan lapsina. Emme ole mitään rupusakkia, vaikka meillä onkin puutteemme. Emme ole universumin pohjasakkaa, vaikka meitä pilkataan. Asemamme ei ole enää kiinni maailman suosionosoituksista, vaan Jeesuksen meille ansaitsemasta armosta. Maineet menevät ja tulevat, armo jää ja se kantaa.

Mutta emme saa ajaa itseämme myöskään sille karikolle, jossa tahallaan heittäydytään hölmöiksi. Mutta se ansaitsisi oman bloginsa se. Ehkäpä siitä joskus lisää. Yhden tasapainoittavan ajatuksen heittää kehiin Bill Johnson sanomalla, että meidän tulee palvella kuninkaallisella mielellä ja hallita palvelijan asenteella.

Ja sen vielä ääneen ajattelen, että jotain tästä vapaudesta olen saanut oppia viime vuosina siellä, missä uutta viiniä tarjoillaan: kun Pyhä Henki koskettaa, tuntee itsensä onnelliseksi, minä syntinen olen Jeesuksen tähden vanhurskautettu, tehty Jumalalle kelvolliseksi. Kerskaukseni on ristiinnaulittu Jeesus Kristus.


Heikki on töissä Suomen Lähetysseurassa kirkollisen työn koordinaattorina. Hän on perheensä kanssa ollut lähetystyössä Taiwanilla. Heikki lenkkeilee paljon sekä kirjoittelee blogeja ja ajatelmiaan Facebookiin. Hän nauttii, kun saa olla mukana rukouspalvelussa ja opettaa Jeesuksesta.

maanantai 15. lokakuuta 2012

Tähtiä taivaalla

Syksy on tuonut pimeyden. Moni kaipaa jo lunta helpottamaan synkkiä iltoja. Katse kääntyy usein taivaalle, joka tänä syksynä on ollut lähes aina pilvien peittämä. Tähtiä ei ole näkynyt.

Sanassa meitä verrataan tähtiin taivaalla – saamme loistaa, tai meidän tulisi loistaa. Taivaan tähdet loistavat aivan itsestään, ja planeetat heijastavat auringon valoa. Voimme nähdä pimeällä, kuinka tähdetkin toteuttavat Jumalalta saamaansa tehtävää: ”Ylistäkää Häntä, kirkkaat tähdet!

Tähdet antavat valoa pimeälle taivaalle – paitsi, jos on pilvistä. Pilvet voivat estää valon ja evankeliumin ilon näkymisen niin omassa elämässämme kuin kokonaisten seurakuntienkin toiminnassa. Jumalan valtakunnassa vallitsee vanhurskaus, rauha ja ilo Pyhässä Hengessä. Filippiläiskirje paljastaa pilvien syntyvän riitojen, itsekkyyden, ylpeyden ja valittamisen seurauksena. Siinä meitä kehotetaankin olemaan moitteettomia ja puhtaita, jotta loistaisimme ”kuin tähdet taivaalla” pitäessämme esillä elämän sanaa turmeltuneessa maailmassa (Fil. 2:14-16).

Tähdille tehtävää

Missiologien mukaan maailmassa on enää noin 8000 saavuttamatonta kansanryhmää, joilla ei ole omaa kristillistä kirkkoa loistamassa Jumalan valoa. Jokaista tällaista ryhmää kohti maapallolla on kuitenkin jo tuhat kristillistä seurakuntaa. Jos evankeliumin esille tuonti nähdään tärkeäksi, riittää näin suuresta seurakuntien määrästä valon viejiä ”kaikille kansoille”. Maailman saavuttaminen evankeliumilla on tässä mielessä realistinen tavoite, jonka odotetaankin toteutuvan lähivuosikymmeninä.

Jumalan lapset ovat tähtiä tämänkin sukukunnan keskellä. Taivaan tähtiä saavat ihastella kaikki maailman kansat. Antakaamme myös sydämet valaisevan evankeliumin loistaa pilvettömältä taivaalta tämän ajan ihmisille niin lähellä kuin kaukanakin.


Leila on New Wine Finland johtotiimin jäsen ja toimii Rovaniemen vapaaseurakunnan pastorina. Hänellä on viisi omaa lasta ja kaksi lastenlasta. Kristittyjen yhteys ja kasvu ovat lähellä sydäntä. Niistä on saatu iloita kotikaupungin seurakuntien yhteisissä New Wine -tapahtumissa ja hankkeissa.

keskiviikko 10. lokakuuta 2012

Valtakunta-asenne vs heimolaisuus

Alkuajan Korinton seurakunnassa oli syntynyt ongelma. Seurakunta oli jakautunut puolueisiin. Kristityt määrittelivät kristillisyytensä jostain vähemmästä, kuin juuri Kristuksen seuraamisesta. Ihmiset ihannoivat eri saarnaajia ja julistajia jopa niin, että se synnytti vihamielisyyttä niitä kohtaan, joiden mieltymykset olivat toisenlaisia. Toiset olivat Apolloksen, toiset Keefaan,  toiset Paavalin ja vielä toiset oman esoteerisen ”Kristuksen” seuraajia. Näemme tässä Korinton prototyypin ”heimolaisuudesta”, jota leimaa asenne, jossa uskova määrittelee sen, mitä hän on, jostain vähemmästä, kuin Kristuksesta itsestään ja hänen seuraamisestaan.

Korinton tauti on ollut näkyvissä koko seurakunnan tai kirkon historian ajan. Sen laajetessa on syntynyt uskon sotia, jossa on otettu oikeus vainota ja tuhota niitä, jotka kuuluvat toiseen ”heimoon”, jotka kannattavat omista arvostuksistani poikkeavia näkemyksiä. Lisäksi on tunnistettavissa vähempiä heimolaisuuden piirteitä, jotka ovat omalta osalta heikentäneet sitä missiota, jonka Jumala on seurakunnalleen jättänyt.  Niitä on esiintynyt asenteellisella tasolla, jolloin niihin on saattanut olla vaikea tarttua. On ehkä hiljaa ajateltu, että me olemme oikeassa, muut muuttukoon. On koettu, että näihin asenteisiin ei ole tarvinnut puuttua. Tällaista heimolaisuutta voivat olla olla erilaiset ”laisuudet” ja ”läisyydet”, kuten vapaakirkollisuus tai muu kirkollisuus, jossa uskova määrittelee itsensä jonkin ”läisyyden” kannattajaksi ja näin tehden määrittelee jonkun toisen ulkopuolelle. Jopa oman liikkeemme sisällä tämä heimolaisuus on esiintynyt sellaisina tärkeinä pidettyinä seikkoina, jotka ovat estäneet aidon yhteyden liikkeen sisällä. Koimme tällaista Korinton taudin, heimolaisuuden, ilmentymää erityisesti 1970-luvulla.

Heimolaisuus ammentaa voimansa ja motivoituu toimintaan jostain vähemmästä, kuin Kristuksen seuraamisesta ja hänen ainoan kunnioittamisesta. Se on kapeaa ja tunkkaista katsomusta, jonka vastakohtana on Valtakunta-asenne, jossa keskus säilyy kirkkaana, mutta jossa reuna-alueilla löytyy laajaa hyväksymistä ja toisen näkemysten kunnioittamista. Paavali torjuu heimolaisuuden Valtakunnan kannalta vahingollisena asenteena ja haastaa ykseyteen yhteisen keskuksen Herran Jeesuksen ympärille.

Miten tunnistaa heimolaisuuden esiintymisen? Heimolaisuus ammentaa voimansa totutusta sitä kyseenalaistamatta. Heimoalaisuus määrittää olemassaolon historiasta ja etsii samalla tavalla ajattelevien seuraa ja kokee siinä turvallisuutta, samalla arvostellen toisenlaista ajattelutapaa.

Heimoalaisuutta on esiintynyt monessa muodossa. Vaikka pohdinta tästä on vielä jossain määrin epäkypsää, tuon huomioitani esille. Näyttää siltä, että jotkut seikat, joita olemme pitäneet itsestään selvinä, jopa välttämätöminä, ovatkin tarkemmassa tarkastelussa aiheuttaneet paljon jakautumista ja pahaa vuosisatojen aikana. Esimerkkinä tällaisista voidaan ottaa uskontunnustukset ja tunnustuskirjat, joiden tarkoituksena on kiteyttää uskomme sisältöä ja olemusta. Tähän asti hyvä, mutta kun nämä tunnustukset laitetaan keskukseen Kristuksen sijaan ja niiden mukaan määritellään sisällä olevat ja ulkopuolella olevat, saavat ne paikan, joka ei niille kuulu.  Otettakoon esimerkiksi yksi vanhan kirkon uskontunnustuksista, Athanasium, joka alkaa sanoilla ”Sen, joka tahtoo pelastua, on ennen kaikkea pysyttävä yhteisessä kristillisessä uskossa.  Sitä on noudatettava kokonaisuudessaan ja väärentämättä. Joka ei niin tee, joutuu epäilemättä iankaikkiseen kadotukseen.” ja päättyy ”Tämä on yhteinen kristillinen oppi. Se joka ei usko sitä vakaasti ja vahvasti, ei voi pelastua”.  Tällaisten kirjoitusten perusteella on tehty mitä hirvittävimpiä tekoja, joita kirkon historiasta saamme lukea. Uskon sisältöä on välttämätön pohtia ja opettaa, mutta oman opetuksen kanonisointi alkaa toimia Valtakunnan kokonaisuutta vastaan. Se on heimolaisuutta, jonka Paavali kirjeessään torjuu.

Kaikki opillisuuden ja oikeassa olemisen korostus ja vaatimus sen omaksumisesta on tätä heimolaisuutta, joka kaventaa jotain siitä kaikesta rikkaudesta ja näkökulmien moninaisuudesta, joka sisältyy Jumalan valtakuntaan. Sukua tälle ovat myös pyrkimykset yhtenäistää jumalanpalvelustavat, musiikkimaun kanonisointi ja muu sellainen, joita saatamme pitää tärkeänä ja luovuttamattomana. Ehkä naurettavimpana esimerkkinä tästä on reilun vuosikymmenen kestänyt kiista hengellisen laulukirjan tai kalvojen käytöstä jumalanpalveluksissamme. Siellä missä erityispiirteitä korostetaan ja tehdään niistä luovuttamattomia, alkaa elämä kapeutua ja visio Jumalan valtakunnasta hämärtyä.

Valtakunta-asenne
Valtakunta-asenne lähtee ajatuksesta, että ainoastaan Kristus on keskuksessa. Häntä ei voi vaihtaa. Evankeliumi hänen pahan valtojen voitostaan on sama.  Kaikessa on kysymys hänen tahdostaan ja hallintavallastaan. Uskon ytimessä on opin ja käsitysten yläpuolella oleva persoona. Valtakunta-ajatus on laaja. Siinä on tärkeä se, että kuuluu kansaan, joka on matkalla samaan päämäärään saman johtajan alaisuudessa. Meidät on Kristukseen kastettu.

Valtakunta-asenne edellyttää tietoista jatkuvaa asenteen tarkistamista ja muutosta, koska olemme luonnostamme heimolaisia. Siinä missä heimolaisuus on kapea-alaisuutta ja me-henkistä, valtakunta-asenne on raikasta ja avaraa. Siinä missä heimolaisuus määrittyy jostain vähemmästä, kuin näystä Jumalan valtakunnasta, valtakunta-asenne näkee kokonaisuuden – se hyväksyy ja iloitsee kaikesta moninaisuudesta ja rikkaudesta, joka syntyy erilaisuudesta ykseydessä, jossa keskuksena on Jeesus Kristus. Seurakunnassa se iloitsee aidosti erilaisuudesta, jonka Pyhä Henki synnyttää jakaen kullekin armoansa niin kuin tahtoo. Siinä missä heimolaisuudella on taipumus synnyttää kopioita, valtakunta-asenteen vallitessa syntyy tilaa uusille tavoille ilmentää sitä kaikkein tärkeintä – Jumalan valtakunnan todellisuutta.

Valtakunta-asenne edellyttää myös uutta näkemystä kodista – seurakunnasta. Siinä missä käsitys kodista on muodostunut yhteisestä historiasta tai ulkonaisesta; tutuksi ei tulleista tavoista, valtakunta-asenne etsii ajanmukaista olemisen kulttuuria kyetäkseen vaikuttamaan omassa ajassa.  Valtakunta-ajatus haastaa dynaamisiin suhteisiin, jossa koti on syvien ihmissuhteiden muodostama yhteys – ei vain paikka johon kokoonnutaan – ei edes kirkkorakennus. Valtakunta-asenne heijastaa ajatusta, että koti on vanhempien suhde – ei yhteinen huoneisto tai talo. Seurakunta on siellä, missä Kristus on läsnä Henkensä kautta. Muinaisen Jerusalemin temppelirakennuksen oli tuhouduttava, jotta jouduttaisiin rukoilemaan ”hengessä ja totuudessa”, jotta sisältö voittaisi muodon. Tämä oli skandaali heimolaisille, mutta voitto Jumalan valtakunnalle.

Valtakunta-asenne edellyttää pääasioiden erottamista sivuasioista. Raamatun ajan fariseukset olivat heimopäälliköitä. Heille sivuseikat, mitättömyydet ja muodot olivat tärkeitä. He etsivät niistä elämää. Tämä sama on jatkunut edelleen juutalaisuudeksi kutsutussa perinteessä ja vallannut alaa myös Jeesuksen synnyttämässä ekklesiassa – kirkossa. Olemme uudelleen rakentaneet temppelimme (kirkkomme) unohtaen Jeesuksen opetuksen totisesta rukouksesta ja jumalanpalveluksesta. Muoto on tullut tärkeäksi sisällön sijaan. Valtakunta-asenne edellyttää muodon ja sisällön erottamisen kykyä. Tällöin ei tule merkitykselliseksi, mitä lauluja laulamme, mistä opuksesta ja millä nuotilla, vaan sydämen asenne, jota voidaan ilmaista tänään näin ja huomenna noin.

Alkuseurakunnalle riitti uskontunnustukseksi se, että Jeesus on Herra, muu oli vaihtotavaraa. Jeesuksen Herraus toteutui Pyhän Hengen todellisen vaikutuksen kautta.  Oli yksi usko, yksi Herra ja yksi kaste. Tärkeää ei ollut kasteen muoto, vaan uusi elämän Kristuksessa.

Siellä, missä valtakunta-asenne vallitsee, on vapaus. Ihmiset kaipaavat elämää ja vapautta. Heimolaisuus tarjoaa valmista pakettia. Sen piirissä elämä kapenee. Siksi sinne missä tarjotaan elämää, jossa ainoastaan Kristus on keskeisenä – Valtakunnan laajojen horisonttien elämää – tulvivat elämän janoiset ihmiset vielä tänäänkin.


Simo Lintinen on Suomen teologisen opiston rehtori ja asuu vaimonsa Helenan kanssa Tammisaaressa. Heillä on neljä aikuista lasta ja 5+ lastenlasta. Simo puhuu itsestään erään laulun luonnehdinnan mukaan ”Mä oon Valtakunnan työmies, kuninkaalle työtä teen – kuninkaalle tietä myös sun sydämeen”. Simo on myös New Wine Finland -verkoston johtaja.

maanantai 1. lokakuuta 2012

Miten ”järkevä” ihminen voi uskoa?

Työkaveri kysäisi tuota kerran – ei pilkaten eikä imarrellen vaan ihan vain vilpittömästi ihmetellen. Kysymys uskosta mietityttää.

Huomasin nuorena, miten tuo kysymys näytti jakavan ihmiset ja mielipiteet kahtia. Kaikki eivät mitenkään voineet olla oikeassa. Ratkaisevaa oli, onko Jumala faktaa vai fiktiota. Lopulta, kun kysymys ei vain jättänyt rauhaan, ajattelin kysyä sitä suoraan Häneltä itseltään. Se ratkaisisi, mille puolelle itse asetun. Olin vakavissani, katsoin huoneeni kattoon päin ja esitin kysymykseni tyyliin ”jos olet olemassa, niin …”

En oikeastaan halunnut silloin tulla uskoon, pikemmin päinvastoin. Niinpä asetin asian ratkaisemiseksi merkin, joka Jumalan piti täyttää – poikamaisen ja melko vaikean mutten mahdotonta. Yllätyksekseni merkki toteutui seuraavana päivänä. Hätäännyin siitä ja yritin rikkoa sääntöjä manipuloimalla asian toiseksi omin voimin. Se näyttikin onnistuvan – kunnes yritys vastoin todennäköisyyksiä yhtäkkiä romahti täysin. Merkki jäi voimaan, enkä voinut sille mitään. Saatoin melkein nähdä hyväntahtoisesti ilkikurisen hymynkareen Taivaallisen Isän suupielessä…

Vastaus oli selkeä. Olisi ollut älyllisesti epärehellistä yrittää selittää se pois muka sattumana. Myöhemmin vielä opin, että tilastotiedekin olisi tässä tukenut Jumalaa ja sulkenut sattuman mahdollisuuden merkitsevästi pois. Päädyin siis uskomaan Jumalaan – ja juuri järjen takia, en siitä huolimatta. Sitä paitsi saamani vastaus paljasti kaupan päällisiksi, että Jumala onkin elämänläheinen ja lämminsydäminen hahmo, joka välittää yhdestäkin pienestä ihmisestä – ja jonka huumorintaju on vertaansa vailla!

Kysymys uskon olemuksesta pysyy ajankohtaisena uskossa olevallekin. Uskoon liittyy asioita, joita emme voi täysin ymmärtää. Toisiin rukouksiin näemme vastauksia, toisiin emme. Jeesuksen opetus ja kommentit opetuslapsille kertovat, että uskolla on suuri merkitys paitsi pelastukselle, myös sille kuinka voimme auttaa toisiamme ja toteuttaa Jeesuksen omilleen jättämää maanpäällistä palvelutehtävää. Vanhan kirkkoraamatun määritelmä uskosta (Hbr 11:1) – luja luottamus siihen mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy – pätee sekä pelastavaan että käytännön elämässä harjoitettavaan uskoon. 

Markuksen loppuluku lupaa paljon. Se rohkaisee ja samalla haastaa meitä. Uskoa voi vain sellaiseen, jota pitää mahdollisena, ainakin jossain määrin. Mahdollisina taas pidämme usein Tuomaan tapaan asioita, joita olemme nähneet tai kokeneet. Tärkeämpää on ehkä kuitenkin se, kuinka paljon luotamme lupausten antajaan. Mitä enemmän koemme Jumalan läheisyyttä ja huolenpitoa ja opimme tuntemaan Hänen sydäntään, sitä rohkeammin uskallamme uskoa myös Hänen yliluonnolliseen apuunsa ja vastauksiinsa. Ja ottaa tarvittaessa riskejäkin (ojentautua sen mukaan, mikä ei näy). Silloin vastaukset näyttävät lisääntyvän, mikä taas kasvattaa luottamusta vähän lisää. Ja niin edelleen.

Isän sydäntä oppii tuntemaan niin kuin kenen tahansa muunkin – olemalla Hänen kanssaan. Teemme valintoja päivittäin, tahtomattammekin. Jos/kun valitsemme suosia ja ruokkia nälkäämme Jumalaa kohtaan – joka muun nälän tapaan kasvaa syödessä – kohtaamme yhä useammin Jumalan hyvyyden ilmentymiä, sekä luonnollisia että yliluonnollisia. New Wine -opetukset auttavat tässä prosessissa tehokkaasti. Meissä kasvaa järjenkin hyväksymä (vaikkei ymmärtämä) konkreettinen odotus eli asennoituminen ja jopa toiminta sen luottamuksen mukaan, että Jumala toimii elämässämme, tarvittaessa luonnonlakien sijasta oman kaikkivaltiutensa pohjalta. Tämä on uskoa, ehkä jotain sen tapaista, mitä Jeesus opetuslapsiltakin odotti.

Taitaakin olla niin, että on nimenomaan järkevää uskoa. Tai ei ole järkevää olla uskomatta…

Pekka Valmari

Pekka on Rovaniemen vapaaseurakunnan puheenjohtaja. Yhdessä puolisonsa Leilan kanssa hän koordinoi paikallista New Wine -toimintaa. Lasten ja nuorten asiat ovat tuttuja oman perheen lisäksi siviilityöstä.