Ikävä Jeesusta

Ekaluokan uskontotunnilla kerrattiin jaksoa, jonka aikana oli mietitty,  kuka ihminen oikein on ja mitä Raamattu kertoo ihmisestä ja Jumalasta. Olimme lopuksi askarrelleet sanattomat kirjat, joiden neljä väriä auttoivat muistamaan asioita. Lapset kertoivat vuorotellen ihmisen ja Jumalan kertomusta vieruskaverilleen pikku kirjojaan selaillen. En osaa jäljitellä heidän sanojaan tässä (kunpa osaisinkin!), mutta tällaisia asioita olimme oppineet:

Vihreä väri tarkoitti, että jokainen ihminen on Jumalan luoma olento, ja sellaisena ainutlaatuinen ja arvokas. Hänet on tarkoitettu elämään läheiseen, rakastavaan yhteyteen Jumalan kanssa. Jumala neuvoi ihmiselle, millä tavalla eläen yhteyttä vaalitaan, miten elämä on hyvää.

Musta muistutti, että ihminen valitsi toisin, kuin Jumala neuvoi. Hän ei kunnioittanutkaan Jumalan pyhyyttä eikä luottanut Hänen viisauteensa vaan tahtoi itse olla oma jumalansa. Yhteys Jumalaan meni rikki. Hyvän elämän raja oli ylitetty ja peruuttamattomat seuraukset tulivat ihmisen osaksi.

Punainen väri kertoi siitä, että Jumalalla oli suunnitelma yhteyden korjaamiseksi. Jeesus tuli tänne toteuttaakseen suunnitelman; kärsiäkseen kaikkien ihmisten tuhoisien valintojen seuraukset heidän puolestaan. Että me ihmiset voisimme saada anteeksi. Tehtävä merkitsi kuolemaa ja Jeesus kuoli. Ihmisen yhteys Jumalaan oli taas mahdollinen.

Keltainen väri muistuttaa, että Jeesus voitti kuoleman. Kun ihmisen elämä täällä maan päällä päättyy, häntä odottaa koti Jumalan luona, paikka, jota Jeesus meni edeltä valmistamaan. Jeesuksen kanssa vaeltava ihminen on matkalla taivaan kotiin, jossa saa elää Hänen kanssaan ikuisesti.

Kun sitten kertomisen jälkeen pohdimme yhdessä, millainen mahtaa olla taivas, ja millaista on olla siellä Jeesuksen kanssa, huokasi yksi tyttö haikeasti:

-Voi, mun tulee ikävä Jeesusta! Kun me puhutaan siitä, mutta sitä ei nää.

Moni muukin yhtyi kaipaukseen ja omakin sydämeni soi heti samaa säveltä isolla nuotilla.

Keskustelu jatkui toisen oppilaan toteamuksella:

-Minä oon nähny Jeesuksen!

Hämmästynyt sorina ehti jo alkaa luokassa, ennen kuin sama oppilas jatkoi:

-Mun lastenraamatussa.

Vaikka oppilas viittasikin raamattunsa kuvitukseen, huomasimme kyllä yhdessä, että Raamatussa voi tavallaan nähdä Jeesuksen ilman kuviakin. Lukemalla Jumalan sanoja voi ymmärtää, millainen Hän on ja mitä Hän ajattelee.

Keskustelussa tuli esille ihan syvää viisautta. Kun miettii ja puhuu Raamatun kertomaa, alkaa ikävöidä Jeesusta. Ja samaa kirjaa lukiessaan voi katsella ja kuunnella Häntä. Jumalan sana on ihmeellinen lahja.

Minunkin on ikävä Jeesusta.

Onneksi on Raamattu, ihana kirja!

Sitä lukiessamme saamme tavata Jeesusta (sanaparin molemmissa merkityksissä).

Lukemisiin!

P.S. Viimeksi tapasin (ja tavasin) Hänet Hesekielin sivuilla, luvussa 34, jakeessa 12:

Niin kuin paimen pitää huolta lampaistaan, kun ne ovat hajaantuneet hänen ympäriltään, niin minä huolehdin lampaistani ja haen ne turvaan kaikkialta, minne ne sumuisena ja synkkänä päivänä ovat kaikonneet.

Kirjoittaja Kirsi Jämsén opettaa Jyväskylän kristillisessä koulussa ja vapaalla toimii Jyväskylän KohtaamisPaikassa yhtenä KohtaamisRyhmän vetäjänä, lastentiimiläisenä ja rukouspalvelijana. Kirsi syttyy, kun näkee tavallisten ihmisten palvelevan toisiaan Jumalan antamilla lahjoilla, niin että Jeesuksen luo on helpompi löytää. 

Oppitunnilla

Ekaluokkalaisten ensimmäinen luistelutunti.

Viisi aikuista häärii pukuhuoneessa asentamassa luistimia, kypäriä ja vähän muutakin kohdalleen parinkymmenen lapsen apuna.

Hetkeä myöhemmin penkeillä istuu harvinaisen keskittynyt joukko. Arvaan mitä kypärien sisällä liikkuu. He tietävät, että mahalaskun mahdollisuus on suuri ellei peräti todennäköinen. Jäähän muksahtaminen saattaa sattua ja mikä pahinta, toiset saattavat nauraa.

Kaukalo on pieni jäähallin perukoilla ja pieniä ovat luistelijatkin, jotka enemmän tai vähemmän huterasti tupsahtelevat luukusta jäälle. Suurta sen sijaan on into ja yritys. Moni koettelee rajojaan ja kokeilee sellaista, mitä ei ennen ole tehnyt vaikka onnistuminen onkin epävarmaa.

Koko tunnin he jaksavat viilettää isot kypärät huojuen ja osoittautuvat vielä toistensa luottamuksen arvoisiksi: pyllähdyksille ei tosiaan naureta. He hellyttävät minut kerta kaikkiaan ja koko tilanne pyörii mielessäni pitkään. Jälkeenpäin mieleeni nousi Jeesuksen opetus lastenkaltaisuudesta  ja asetuin itsekin oppitunnille.

"Sallikaa lasten tulla minun luokseni,älkää estäkö heitä. Heidän kaltaistensa on Jumalan valtakunta. Totisesti, joka ei ota Jumalan valtakuntaa vastaan niin kuin lapsi, hän ei sinne pääse." (Mark 10:14b-16)

Ihailen tuota luistelua harjoittelevien ekaluokkalaisten tahtoa ja uskallusta. Vanhemmalla iällä elämänkokemus on jo opettanut yhtä ja toista omista rajoistamme. Osaamme (ja haluamme) välttää tilanteita, joissa tiedämme mahalaskun mahdollisuuden vaanivan. Onhan se usein viisauttakin, mutta epäilen, että meiltä jää moni siunaus kokematta, asia oppimatta, tehtävä tekemättä ja ihme näkemättä oman arvokkuutemme varjelemisen tähden.

Luistelutuntimme onnistuminen perustui myös pitkälti varusteita pukeneiden vanhempien avun varaan. Toisten avun vastaanottaminen käy lapsilta yleensä luonnostaan. Heidän kokemuksensa elämästä tähän asti kertoo, että toisen ihmisen huolenpito on  välttämätöntä, elämän ja kuoleman kysymys suorastaan.

Meidän elämämme, viimeiseen hengenvetoon asti, on Jumalan huolenpidon varassa paljon enemmän kuin ikinä tajuamme. Myös toisen ihmisen avussa piilee Jumalan huolenpito. Viime kesän New Wine -tapahtumasta yksi minulle vahvimmin elämään jäänyt opetus oli Kjell-Axel Johanssonilta. Hän puhui Jeesuksen rukoustaistelusta Getsemanessa (Matt 26 : 36-38) muistuttaen, että jos meidän Herrammekin pyysi ystäviään valvomaan kanssaan tuolla hetkellä, niin hänen esimerkkinsä mukaisesti meidänkin on syytä opetella pyytämään apua toinen toisiltamme.

Oppituntini pohjalta muotoutui muistilista, jolla yllytän meitä kaikkia tänä vuonna enemmän lasten kaltaisiksi ainakin näillä kolmella tavalla:

pyytämällä ja vastaanottamalla apua Jumalalta ja toisilta ihmisiltä

harjoittelemalla uskaliaasti sitä, mihin Jumala meitä vetää

olemalla vähemmän tärkeitä omasta arvokkuudestamme

Toivotan sinulle Jumalan läsnäolon täyttämää elämää vuonna 2013!

Kirsi Jämsén, Jyväskylä

Kirsi on Jukka Jämsénin vaimo, em. lasten äiti ja opettaa Jyväskylän kristillisessä koulussa. Kirsi syttyy, kun näkee tavallisten ihmisten palvelevan toisia Jumalan antamilla lahjoilla ja haluaa olla rohkaisemassa Jumalan äänen kuuntelemiseen ja valtakunnan hommiin tavallisen elämän keskellä.

Juhlista

Parin viimeisen viikon aikana olen osallistunut kahdeksaan eri juhlaan. Juhliin antoivat aihetta lukuvuoden päättyminen koulussa ja joukko ylioppilaaksi tai ammattiin valmistuneita nuoria. Päättäjäispäivä oli melkoista lentoa, kun koetimme ehtiä viiteen juhlataloon onnittelemaan päivänsankareita ja perheitä. Tuntui tärkeältä nähdä heidät kaikki ja olla juhlissa mukana.

Lakkiaispäivään kuuluva kiertäminen oli aika lystikästäkin. Monen vieraan kanssa kohdattiin uudelleen eri paikoissa, istuttiin useissa sohvissa vierekkäin kakkua mutustellen. Jaettiin siinä rupatellen ja teekuppeja tasapainotellen elämää yllättäen vähän syvemmältäkin.

Tietenkin lasten tai lastenlasten kuulumisia vaihdettiin ja päivänsankareiden suunnitelmia kyseltiin, mutta muutakin. Puhuttiin perheiden muistoja, haaveita, huolia ja asioita, joiden toivoisi omassa elämässä muuttuvan. Puhuttiin myös suruja ja kysymyksiä, onnea ja kiitollisuutta sekä ihailua ja rohkaisua.

Hämmästyin, miten lähelle me juhlavieraat toinen toisemme päästimme. Enkä tarkoita vierekkäin istumista sohvalla vaan sydänten, ajatusten läheisyyttä. Se ilahdutti ja elähdytti todella. Mietin kotimatkalla, että mikä moisen luottamuksen synnytti. Toisten ilon näkeminen ja jakaminenko sydämen pehmitti vai väsymyskö kesäloman kynnyksellä vain pudotti suojauksen?

Parhaimmillaan juhla on kehys kohtaamiselle. Juhlaa valmistelevat rakentavat yhdessäololle tilaa, antavat lahjaksi paikan ja ajan ja tekevät omasta ilostaan yhteistä. Juhlan tekijät lähettävät kutsun ja sillä sanovat, että vierasta odotetaan, että hän kuuluu joukkoon.

Minusta Jumala tekee juuri noin, tuo yhteen ja tekee omastaan yhteistä, laittaa meidät liki toisiamme ja tulee itsekin. Siksi ajattelen, että juhla on Jumalan keksintö.

Raamatussa puhutaan juhlista aika paljon. Jumala oikein neuvoi kansaansa juhlimaan. Juhlavalmistelujen varjolla tehtiin lähtöä Egyptistäkin (2 Moos. 5:1). Siitä pitäen juhlittiin jotakuinkin alvariinsa. Aika paljon ainakin, jos miettii, miten se vaellus sujui tai ei sujunut.

Tavoitan Raamatun lehdiltä jotenkin sellaisen ajatuksen, että jos on aihetta juhlaan, kannattaa juhlia. Ja että Jumala on se, joka antaa juhlimisen aihetta ja siten juhlassa olkoon kiitoksen makua ja tilaa Hänen läsnäololleen.

Jeesus kertoi kuninkaan pojan hääjuhlasta taivasten valtakunnan kuvana (Matt 22) ja Ilmestyskirjassa julistetaan autuaiksi Karitsan hääaterialle kutsutut (Ilm 19:7,9). Jumala on lähettänyt kutsun. Hän myös antoi meille seuraajilleen tehtäväksi huolehtia, että kutsu menee perille ihan kaikille, jotta kaikki voisivat kuulua joukkoon jo nyt.

Reilun kahden viikon päästä alkaa Jämsän Himoksella New Wine -kesätapahtuma (4.-8.7). Sitäkin valmistellaan, jotta mahdollisimman moni pääsisi yhdessä jakamaan Jumalan valtakunnan iloa ja rauhaa, jotta Jumala voisi varustaa ja vahvistaa meitä kaikkia Hänen kutsunsa eteenpäin viemisessä.

Uskon, että koossa on ihan oikean juhlan ainekset.

Ja haluan kutsua sinutkin mukaan!

Kirsi Jämsén,

Jyväskylä

Bussiharjoitus

Luen aina välillä John Ortbergin kirjaa "Elämä, jota kaipaan". Palaan kirjaan yhä uudelleen, koska se alleviivaa niin osuvasti ja innostavasti, että meillä ihmisillä ei oikeasti ole erikseen hengellistä elämää ja rinnalla jotakin toista elämää vaan yksi lahjaksi saatu elämä, jonka jokaiseen kolkkaan Jumala haluaa kuulua.

John Ortberg vinkkaa kirjassaan aika veikeitä ja kokeilemaan houkuttelevia tapoja harjoitella tekemään tilaa Jumalalle arkiseen päivään. Hän kutsuu niitä hengellisiksi harjoituksiksi ja muotoilee mm. näin: "Hengellinen harjoitus: mikä tahansa toiminta, joka auttaa minua saamaan voimaa elää niin kuin Jeesus opetti ja antoi esikuvan." Esimerkkinä mainittakoon harjoitus kiiretaudin vaivaamille: Kaupassa käydessäsi katso tarkkaan, millä kassalla on pisin jono. Mene siihen ja päästä yksi henkilö ohitsesi.

Liikun jonkin verran työmatkojani bussilla ja tunnustan, että toisinaan olen tavattoman kyllästynyt itseeni matkustajana. Vaivun usein omaan tylsyyteeni ja kiinnitän huomiota kanssamatkustajiin vain poimiakseni kivan pukeutumisidean tai pannakseni merkille mielestäni mauttoman asun tai kenties viitteitä jonkun henkilökohtaisen hygienian puutteista. Tarvetta olisi mitä ilmeisimmin tehdä jotenkin Jumalalle tilaa tässä elämän kolkassa.

Joskus viime vuoden varrella tulin edellä mainitun kirjan innoittamana keksineeksi leikin, joka teki matkoistani valoisampia ja mielenkiintoisempia. Muistin sen taas, kun talvi vei polkupyöräni varastoon ja päädyin pyryisenä aamuna jälleen bussipysäkille. Leikki menee näin: Katselen muina miehinä ihmisiä bussissa ja kun katseeni pysähtyy johonkin kanssamatkustajaan, mietin itsekseni, mikä mahtaa olla hänen herttaisin luonteenpiirteensä, ominaisuus joka läheisiä eniten ilahduttaa ja rakentaa.

Toisinaan mieleen on juolahtanut myös rukous jonkun ihmisen kohdalla ja aika usein olen huomannut tuntevani iloa tai myötätuntoa. Arvelenkin, että leikkini saattaa toimia oikeaan suuntaan. Joka tapauksessa bussimatkailuni on vähemmän tylsää tällä tavalla. Siksi rohkenen jakaa ehkä hieman höpsön touhuni kanssanne. Kenties siitä voi olla iloa jollekulle toisellekin bussissa mököttävälle.

Tarkennuksena lisättäköön, että leikkini on äänetön ja muutenkin huomaamaton. Sopii siis hyvin meille uudessa porukassa vähän ujoille taviksille. Tosin, olen alkanut haaveilla päivästä, jolloin saan suuni auki ja sanottua jotakin sopivaa Jumalan hyvyyttä vieressä istuvalle kanssamatkustajalle. Ehkä siihenkin olisi kehiteltävissä jokin leikintapainen?

Hyvää ja kokonaista elämää Jumalan kanssa siellä, missä tänään kuljet!

Kirsi Jämsén

Jyväskylä