Treenipäivän tarpeessa?

Markus Nikkanen

Tätä kirjoitellessani istuskelen mukavasti nojatuolissa ja katselen edessäni aukeavaa harvinaisen tyyntä Pohjanmerta. Perheeni on asunut viimeiset kolme ja puoli vuotta St Andrewsissa, Skotlannissa, jonne muutimme teologian jatko-opintojeni tähden. Palautin väitöskirjani esitarkistukseen pari viikkoa sitten ja nyt odottelen tietoa siitä, milloin väitös tapahtuu. Pitkästä aikaa näen maailman väreissä, ilman jatkuvaa painetta siitä, että deadline lähestyy. Pitkästä aikaa pystyn ottamaan rennosti ja lukemaan kreikankielistä Uutta testamenttiani ilman, että mietin koko ajan oman väitöskirjani aihetta.

Kyllä, minä olen niitä hulluja kristittyjä, jotka ovat lähteneet täyttämään päätänsä tiedolla — siitäkin huolimatta, että pitkän matkani varrella olen kuullut jos jonkinlaista varoitusta siitä, mitä uskovalle voi käydä, kun moiselle tielle lähtee. Itselleni matka on kuitenkin ollut varsin toisenlainen kuin nuo varoittelijat ovat antaneet ymmärtää. Joidenkin tutkimieni tekstien äärellä olen itkenyt ja tehnyt parannusta, kun olen vihdoin ja viimein ymmärtänyt, mistä niissä on kyse. Myös pysyvästä muutoksesta uskallan jo nyt puhua. Jumalan sana on auennut aivan uudella tavalla, kun olen ajatellut Paavalin ajatuksia Paavalia seuraten. Lisäksi minusta tuntuu siltä, että käsitän uskoni ytimen nyt huomattavasti paremmin kuin ennen.

En tarkoita sitä, että oma matkani olisi ollut täysin mutkaton. Yliopisto-opintoihin kuuluu ajatus siitä, että opetus on tunnustuksista riippumatonta. Tämä tarkoittaa, että uimavedessä kelluu jos jonkinlaista kökkärettä. Päätä ei yksinkertaisesti kannata työntää pinnan alle ilman sukelluslaseja — sen verran bakuja ja iilimatoja siellä vilisee kauniiden kalojen ja värikkäiden korallien lisäksi. Matkani varrella olen törmännyt hyvin vaikeisiin kysymyksiin, joutunut pohtimaan Raamatun ilmoituksen luonnetta, lukenut paljon sellaista tavaraa, joka oli ja on täysin vastakkaista sille, mihin itse kristittynä uskon.

Reissun päälle ei siis kannata lähteä kevyin eväin, soitellen sotaan. Kaiken tämän kohtaaminen on tehnyt minusta kuitenkin loppupeleissä vahvemman, koska se on saanut minut pohtimaan oman uskoni perusteita ja tarvittaessa selvittämään asian juurta jaksaen.

Mutta miksi jaan sinulle tarinaani? Onko tämä teologian jatko-opiskelijan puolustus sille, miksi opintoihin lähdettiin? Ei. Asiani on paljon tärkeämpi ja liittyy niin minuun kuin sinuunkin.

Raamatun mukaan Jumalan rakastaminen on kokonaisvaltaista touhua, johon kuuluu myös uskovan mieli. Paavalin mukaan me muutumme Kristuksen kaltaisuuteen mielemme uudistamisen kautta (Room. 12:1–3). Se mitä päämme sisällä tapahtuu, ei siis ole yhdentekevää Jumalalle. Usko, johon sinut ja minut on kutsuttu, ei ole tiedon ja ymmärtämisen vastakohta, eikä aivoja tarvitse jättää narikkaan kirkon ovella. Päinvastoin, niiden tulisi olla tukevasti päässä, mikäli haluamme nähdä todellista muutosta itsessämme ja seurakunnassamme!

Usko on suhde Jumalaan, turvautumista häneen — liima, joka kiinnittää meidät Kristukseen. Samalla usko etsii ymmärrystä ja mahdollistaa ymmärtämisen. Ilman ymmärrystä olemme helposti tuuliajolla, milloin minkäkin “herran rohveetan” vietävissä. Ja kun vaikeat ajat koittavat, takkimme saattaa olla aika lailla tyhjä, kun vaikeita kysymyksiä ei ole koskaan kohdattu älyllisellä tasolla. Vaarana on vetää näissäkin kohdin fiiliksellä, ja vetää pahasti metsään. Siksi tarvitsemme vahvoja juuria, jotka syntyvät vain käyttämällä Jumalan meille antamaa hermokimppua. Mieli täytyy opettaa ajattelemaan, ja siitä tulee tehdä kuuliainen Jumalan sanalle.

Kaikkien kohdalla tämä ei luonnollisestikaan tarkoita teologian jatko-opintoja. Mutta kaikkien kohdalla tämä tarkoittaa Raamatun kurinalaista tutkimista, sen teksteihin perehtymistä ja vaikeiden kysymysten kohtaamista. Moista kuuliaisuutta Jumalan sanalle ei saavuteta yhden yön aikana. Se ei tule kuin manulle illallinen. Mielen opettamiseen tarvitaan kurinalaisuutta, ja se ei ole aina kivaa. Lisäongelman hommaan tuottaa se, että telkkarista ja Netflixistä tulee niin monenlaista mukavaa tuijotettavaa — tuijotettavaa, joka on usein täysin päinvastaista niille arvoille, joille haluat mielesi altistaa Raamattua tutkimalla.

Loppupeleissä — kovan puurtamisen jälkeen — Raamatun tutkiminen tuo mukanaan suuren tyydytyksen sekä pääoman, josta voi jatkuvasti ammentaa. Kaikessa tässä meitä auttaa Jumalan Pyhä Henki, joka valaisee ymmärryksemme.

Mitäs meinasit tänään tehdä? Olisiko aika laatia treeniohjelma ja miettiä, miten, milloin, ja missä treenataan?

Markus Nikkanen markus.nikkanen(ät)me.com Markus on Hiljan isä ja Arjan mies. Tällä hetkellä hän suorittaa teologian jatko-opintoja Skotlannissa.