maanantai 28. tammikuuta 2013

Kirkkaasti tajunnan rajamailla

Silmät raottuvat vähitellen,  himmeä valo hiipii nahkaverhojeni lomasta vinttikamarini verkkokalvoille. Havahduin herätyksen ääneen. ”Jaha, on siis koittanut aamu”, ajattelen, haukottelen ja käännyn laittamaan herätystä pois päältä. Kääntyessäni havaitsen kutsumattoman vieraani majailevan edelleen Pyhän Hengen temppelissäni. Kipu muistuttaa olemassaolostaan, kun kampean itseäni istumaan ja saan herätyksen pois päältä. Yön levottomuus väistyy ja tajunnan valo lisääntyy vanhan energiansäästölampun vauhdilla. Huokaisen, nousen varovaisesti ylös ja lähden harkituin askelin alakertaan. Laitan kahvin tippumaan ja puuroveden kattilaan.

Kaverit ovat kertoneet, että neljäkymppisen normaaliin heräämiseen kuuluvat pienet kivut tai kolotukset. Jos niitä ei ole, niin pitäisi olla huolissaan siitä, että onko enää elossa ollenkaan. Joku tosi hurskas on lisännyt, että kolotuksista voi kiittää Jumalaa elämän merkkinä. Viimeiset kuukaudet olen saanut joka aamu täyden varmuuden siitä, että olen elossa – väkevästi elossa. Kivuista kiittämisessä olen vasta alkeissa, jos niissäkään. Pyhitys on tässäkin vielä kesken… enkä sitä paitsi halua alistua kipuun. Jumala ei rakkaudessaan halua lastensa kärsivän, vaan tahtoo pelastaa ja parantaa. Niin Jeesus ainakin teki täällä kulkiessaan. Ja hän on sama eilen, tänään ja iankaikkisesti.

Mietin kuluneita kuukausia. Marraskuussa tehtiin akuutti selkäleikkaus, selkärankaa viistettiin ja hermot jumittanut tyrä saatiin kokonaan pois. Leikkaushaava on parantunut hyvin, mutta oikean jalan hermojen vertyminen ja palautuminen ovat ottaneet aikaa. Hermoja ei kannata menettää missään asioissa, sillä niiden palautuminen on hidasta. Toivottavasti selkärangan viistäminen ei tehnyt minusta selkärangatonta, ajattelen ja hymähdän itsekseni. Katson ulos – pakkasta. Vilkaisen kahvinkeitintä – toimii ja puurovesi kiehuu, hiutaleet joukkoon. Muut kömpivät alakertaan. Kiitos Jeesus näistä rakkaista ja kaikista meitä kannattelevista esirukouksista.

Aamupalapöydässä hymyilen katsellessani puuroa syövää pikku motivaattoriani ja personal traineriani. Haastoin hänet ensi kesänä juoksukilpailuun.  Siinä on kirkas tavoite. Voitto on jo siinä, että kisa pystytään järjestämään. Aamupalan jälkeen tarkastetaan koulureppu ja huolehditaan kaikista tarpeellisista aamutoimista. Sitten lähdetään kävelemään kohti koulua. Samalla elämän koulumatkalla ollaan molemmat Isän lapset, mutta eri vaiheessa. Puolessa välissä matkaa halataan, personal trainer heiluttaa kättään ja lupaa soittaa, kun lähtee kävelemään kotiin iltapäiväkerhosta. Lupaan kävellä vastaan ja näin yhdessä huolehdimme kahdesta päivän kolmesta kävelylenkistä. Palaan kotiin. Vaimo lähtee töihin, minä en vielä muutamaan viikkoon.

Juon aamukahvia vielä vähän, otan särkylääkkeet ja asetun puoli-istuvaan asentoon sohvalle. Suostun Jumalan rakastettavaksi, en esitä mitään, tunnustan ne asiat, jotka vaivaavat ja tiedän ettei minua hylätä koskaan. Hymähdän, kun tunnen ”elämän merkkien” hyppivän kehossani. Kristus minussa kukistaa kerran kaikki kipuni ja sairauteni. Todellinen elämä murtautuu esiin kivusta huolimatta ja kivun keskellä. Kerran kaikki kipu, vajavuus, sairaus, kuolema ja pelko on kukistettu, jo tässä ajassa, mutta täydellisesti siinä tulevassa.  Avaan Francis MacNuttin kirjan Sinun parantajasi. Kivut ovat jo sen verran väistyneet, että jaksan vähän lukea.

Selkäsairaana parantumista käsittelevien kirjojen lukemiseen tulee uudenlainen näkökulma. Jos ajattelemme sairautemme Jumalan antamana ristinä, jota kunnon kristitty tulee kantaa vaikka hampaat irvessä, niin ainakin minulle tulee orpo olo. Sairaana en jaksa hirveästi tsempata tai puristaa itsestäni uskoa. Jos tajuamme, ettei sairauden antaja tai lähde ole Jumala, niin sairauden keskellä on toivoa. Sairaus voi olla Jumalan sallima ja tällöin Hän saattaa tämänkin pahan kääntää hyväksi tai käyttää sitä tahtomallaan tavalla. Toisinaan sairastumiselle ei ole mitään tiedostettavaa selitystä tai syytä. Syntisyydellä ei voi selittää kenenkään sairastumista. Jos sairastumme, niin taistelemme sitä vastaan kaikin keinoin. Hakeudumme lääkäriin, käytämme Jumalan antamaa viisautta leikkausten ja lääkkeiden muodossa sekä turvaudumme esirukouksiin ja harjoitamme Jumalan läsnäoloa. Emme alistu sairauteen, vaan turvaamme Jeesukseen. Emme ole yksin käy miten käy.

Kummallista on ollut kokea annettua syvää rauhaa kipujen keskellä. Rauhan ruhtinas on antanut rauhallisen mielen kaiken keskelle. Pelkoa en ole juurikaan tämän koulumatkan varrella kokenut. Täydellinen rakkaus on karkottanut pelon. Kipeä kroppani on edelleen Pyhän Hengen temppeli, vähitellen toipuva sellainen. Puoli-istuva asento tuntuu toimivan hyvin, silmäluomet alkavat painaa, tajunnan valo hiipuu ja tiedän kohta nukahtavani. Jossain mieleni sopukoissa viipyilevät sanat:” Jos elämme, elämme Herran omina, ja jos kuolemme, kuolemme Herran omina. Elämmepä siis tai kuolemme, me kuulumme Herralle.” (Rm. 14:8)


Mikko pitää itseään Jumalan juoksupoikana, aviopuolisona ja yksinkertaisena isänä. Mikko palvelee Kristusta Rekolan seurakunnan kirkkoherrana Vantaalla. Hän haluaa auttaa seurakuntaa ja sen jäseniä kuulemaan Jumalan ääntä ja ottamaan käyttöön Herran antamat lahjat sekä elämään ilon pilke silmissä.