perjantai 12. tammikuuta 2018

Mitä opin Mannerheimilta viiksivahasta ja kriisitilanteista

Suvi Kankkunen

Eräs fiktiivinen* tarina Mannerheimista kertoo, että hän sodassakin, ja erityisesti siellä, piti kiinni pienistä päivittäisistä rutiineistaan, kuten viiksiensä vahaamisesta, hiusten kampaamisesta ja saappaiden rasvaamisesta. Näistä hän tinki vain äärimmäisen pakon edessä, vaikka olisi pitänyt todennäköisenä, ettei iltaa enää näkisikään. Hän myös tilasi rintamalle pehmeää vessapaperia(!), suklaata ja hedelmiä.

Miksi? Eikö suuren kenraalin olisi kannattanut keskittää tuokin aikansa ja energiansa johonkin suurempiin kysymyksiin? Mannerheim oli nähnyt sodissa liian paljon epäinhimillisyyttä, kurittomuutta ja välinpitämättömyyttä, joiden näki alkavan pienistä laiminlyönneistä - ja pian millään ei enää ollutkaan mitään väliä. Hänellä olikin näiden pienten tekojensa takana suuri periaate: oman elämän hallinnan ja pienten mielihyvää tuottavien asioiden avulla hän piti kiinni sekä ihmisarvosta  että päätöksentekokyvystään, edellytyksistään kantaa valtava vastuunsa ja hoitaa velvollisuutensa maata ja kansaa kohtaan.

Kuinka päinvastainen tämä toimintatapa onkaan kuin oma asenteeni kiireessä ja paineen keskellä! Ensimmäisenä karsin itseltäni kaiken virkistävän ja palauttavan jo ajatuksenkin tasolla. Niihin ei kertakaikkiaan saa olla aikaa, koska on paljon painavampiakin asioita hoidettavana. On helppo nähdä, mihin tällainen asenne elämässäni pitkällä aikavälillä johtaa: uupumiseen, katkeroitumiseen – ja välinpitämättömyyteen, kyynisyyteen. Muistuttaa paljolti kurittomien sotilaiden mielentilaa.

Niinpä olen Jumalan kanssa ja avulla tässä talven aikana alkanut oppia toisenlaista asennoitumista ja toimintatapaa: vähintään kerran päivässä kuulostelen tietoisesti omaa mielentilaani ja mietin, mikä ilahduttaisi minua. Ja otan pienen hetken, josta päättäväisesti nautin - vaikka minulla olisi tekemättömiä töitä, odotuksia joihin en ole pystynyt vastaamaan, velvollisuuksia jotka odottavat.

Yleensä tämä ei vaadi mitään suurta järjestelyä. Tämänaamuinen työmatkakävely huurteisten puiden keskellä: nautin joka askeleesta. Eilen töiden jälkeen kannullinen haudutettua teetä ja jakso lempisarjaani sohvalla viltin alla ennen Prisma-reissua: lepoa ja rentoutumista. Kynttilän sytyttäminen työpöydälle paperien keskelle: valoa ja kauneutta.

Heli Sätilä kirjoitti viime viikon NW-blogissa tyytyväisyydestä, joka yhdessä uskon kanssa on suuri voitto (1. Tim. 6:6). Jotain tällaista olen kokenut tässä viime viikkoina. Yllättäen saatan havahtua siihen, että Jumala on läsnä näissä hetkissäni, ja tunnen hänen hymyilevän minulle. Uskoni vahvistuu tietoisen tyytyväisyyden valitsemisesta, ja uskoni vahvistuessa tyytyväisyys hyvin vaihtelevien olosuhteiden keskellä valtaa alaa.

Tällaisten tapojen vaaliminen mahdollistaa myös täydellisen antautumisen ja itsensä unohtamisen palvelemisen ilossa - ilman katkeroitumista, kyynisyyttä ja välinpitämättömyyttä. 
  

*Raija Orasen romaanissa Metsästäjän sydän (Teos 2010). Teos on fiktiivinen, enkä ole toistaiseksi saanut vahvistettua ko. tarinaa historiallisista lähteistä. Faktaa tai fiktiota, kertomuksen pointti on yhtä kaikki merkittävä.


Suvi Kankkunen

suvi.kankkunen(ät)svk.fi
Suvi asuu Tampereella ja johtaa uuden sukupolven HOPE-raamattukoulua Suomen teologisella opistolla. Hän on New Winen avustava johtaja, vastuualueenaan kesätapahtuma sekä nuorisojohtajien verkosto. Kiinnostuksen kohteet ulottuvat nykytanssista johtajien kehittämiseen ja tieteenfilosofiasta sisustusprojekteihin.