Suvi Kankkunen
Eräs fiktiivinen* tarina Mannerheimista kertoo, että hän
sodassakin, ja erityisesti siellä, piti kiinni pienistä päivittäisistä
rutiineistaan, kuten viiksiensä vahaamisesta, hiusten kampaamisesta ja
saappaiden rasvaamisesta. Näistä hän tinki vain äärimmäisen pakon edessä,
vaikka olisi pitänyt todennäköisenä, ettei iltaa enää näkisikään. Hän myös
tilasi rintamalle pehmeää vessapaperia(!), suklaata ja hedelmiä.
Miksi? Eikö suuren kenraalin olisi kannattanut keskittää
tuokin aikansa ja energiansa johonkin suurempiin kysymyksiin? Mannerheim oli
nähnyt sodissa liian paljon epäinhimillisyyttä, kurittomuutta ja
välinpitämättömyyttä, joiden näki alkavan pienistä laiminlyönneistä - ja pian
millään ei enää ollutkaan mitään väliä. Hänellä olikin näiden pienten tekojensa
takana suuri periaate: oman elämän hallinnan ja pienten mielihyvää tuottavien
asioiden avulla hän piti kiinni sekä ihmisarvosta että päätöksentekokyvystään, edellytyksistään
kantaa valtava vastuunsa ja hoitaa velvollisuutensa maata ja kansaa kohtaan.
Kuinka päinvastainen tämä toimintatapa onkaan kuin oma
asenteeni kiireessä ja paineen keskellä! Ensimmäisenä karsin itseltäni kaiken
virkistävän ja palauttavan jo ajatuksenkin tasolla. Niihin ei kertakaikkiaan
saa olla aikaa, koska on paljon painavampiakin asioita hoidettavana. On helppo
nähdä, mihin tällainen asenne elämässäni pitkällä aikavälillä johtaa:
uupumiseen, katkeroitumiseen – ja välinpitämättömyyteen, kyynisyyteen.
Muistuttaa paljolti kurittomien sotilaiden mielentilaa.
Niinpä olen Jumalan kanssa ja avulla tässä talven aikana
alkanut oppia toisenlaista asennoitumista ja toimintatapaa: vähintään kerran
päivässä kuulostelen tietoisesti omaa mielentilaani ja mietin, mikä
ilahduttaisi minua. Ja otan pienen hetken, josta päättäväisesti nautin - vaikka
minulla olisi tekemättömiä töitä, odotuksia joihin en ole pystynyt vastaamaan,
velvollisuuksia jotka odottavat.
Yleensä tämä ei vaadi mitään suurta järjestelyä.
Tämänaamuinen työmatkakävely huurteisten puiden keskellä: nautin joka
askeleesta. Eilen töiden jälkeen kannullinen haudutettua teetä ja jakso
lempisarjaani sohvalla viltin alla ennen Prisma-reissua: lepoa ja
rentoutumista. Kynttilän sytyttäminen työpöydälle paperien keskelle: valoa ja
kauneutta.
Heli Sätilä kirjoitti viime viikon NW-blogissa
tyytyväisyydestä, joka yhdessä uskon kanssa on suuri voitto (1. Tim. 6:6).
Jotain tällaista olen kokenut tässä viime viikkoina. Yllättäen saatan havahtua
siihen, että Jumala on läsnä näissä hetkissäni, ja tunnen hänen hymyilevän
minulle. Uskoni vahvistuu tietoisen tyytyväisyyden valitsemisesta, ja uskoni
vahvistuessa tyytyväisyys hyvin vaihtelevien olosuhteiden keskellä valtaa alaa.
Tällaisten tapojen vaaliminen mahdollistaa myös täydellisen
antautumisen ja itsensä unohtamisen palvelemisen ilossa - ilman
katkeroitumista, kyynisyyttä ja välinpitämättömyyttä.
*Raija Orasen romaanissa Metsästäjän sydän (Teos 2010). Teos
on fiktiivinen, enkä ole toistaiseksi saanut vahvistettua ko. tarinaa historiallisista
lähteistä. Faktaa tai fiktiota, kertomuksen pointti on yhtä kaikki merkittävä.
| Suvi Kankkunen
suvi.kankkunen(ät)svk.fi
Suvi asuu Tampereella ja johtaa uuden sukupolven HOPE-raamattukoulua Suomen teologisella opistolla. Hän on New Winen avustava johtaja, vastuualueenaan kesätapahtuma sekä nuorisojohtajien verkosto. Kiinnostuksen kohteet ulottuvat nykytanssista johtajien kehittämiseen ja tieteenfilosofiasta sisustusprojekteihin. |
