Istuin sadan nuoren keskellä sohvalla, keskellä salia.
Menossa oli uudenvuoden yö ja nuorisokonferenssin paneeli, vieressä puolisoni
Leila ja muutama muu. Vetäjä jakeli nuorten aitoja ja vaikeitakin kysymyksiä:
Raamatusta, synnistä, parisuhteesta, seksistä, elämästä ylipäänsä. Meidän vähän
tai enemmän vanhempien tuli vastata – hyvin mutta lyhyesti, kuinkas muuten.
Kaikki kuuntelivat. No, ainakaan lyhyitä vastauksista ei tainnut tulla...
Etenkin nuorena kohdataan monenlaisia haasteita. On tarve
ymmärtämää elämää, Jumalaa ja omaa itseä. Tärkeitä aiheita lähestyttiin illassa
kuitenkin toistamiseen rajojen tai sääntöjen etsimisen näkökulmasta. Huomasimme
näkevämme koko kysymykset eri tavoin.
Nuorena selkeyttä etsittäessä ajattelusta pyrkii samalla
tulemaan jotenkin sääntökeskeistä tai jopa syntikeskeistä. Usein etsitään ikään
kuin hyvän ja pahan rajaa – sen sijaan että etsittäisiin parasta. Tuollainen
raja voi olla konkreettisempi ja helpommin määriteltävissä kuin ”paras”. Mutta
silti, miksi sitä lopulta etsitään?
Sääntökeskeinen ajatustapa on ydintä Vanhassa Testamentissa,
ei Uudessa – siis oikeastaan se on enemmän juutalaisuutta kuin kristinuskoa.
Sitä on kyllä helpompi hahmottaa. Käytännössä se ymmärretäänkin päällä eikä
sydämellä. Tätä ajatustapaa saamamme kasvatuskin on usein vahvistanut. Mutta
mikä oikeastaan on Uuden Testamentin ajatustapa?
Jeesus painotti, että lain suurin käsky on rakastaa Jumalaa
yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseään. Hän lahjoitti sisimpäämme Pyhän
Hengen mahdollistamaan tällaisen rakkauden. Konkreettinen Jumalan rakastaminen
antaa uudenlaisen perusasenteen kaikkeen. Vaikkemme edes tietäisi tai muistaisi
elämässä hyödyllisiä sääntöjä, rakkaus Häneen saa meidät toimimaan
monenlaisissa asioissa parhaalla tavalla. Tulemme noudattaneeksi käskyjä
miettimättä niitä sen kummemmin.
Itse asiassa paraskin pilkuntarkka sääntöjen noudattaminen
jättäisi sellaisenaan Jeesuksen varmaan jotenkin surulliseksi. Hän kaipaa rakkauttamme, ei steriiliä
tottelemista. On aivan eri asia noudattaa Hänen tahtoaan siksi, että rakastaa
Häntä kuin velvollisuudentunnosta. Kun rakastaa, haluaa sydämestään ilahduttaa
rakkautensa kohdetta. – On oikeastaan hurjaa, että meille pienille ihmisille on
annettu valta joko tuottaa Jumalalle iloa tai pidättää se Häneltä. Mutta
sellainen oikeus kuuluu rakkaussuhteeseen. Herra itsekin iloitsee siitä, että
tekee meille hyvää (5 Ms 30:9, KR33).
Eikä sääntökeskeisyys sitä paitsi edes toimi. Inhimillisessä
yrittämisessä meille käy niin kuin Paavalillekin: ”En edes ymmärrä, mitä teen:
en tee sitä, mitä tahdon, vaan sitä, mitä vihaan.” (Rm 7:15). Kukaan ei taida
onnistua elämässä tai tulla onnelliseksi keskittymällä ongelmiin ja niiden
rajapintoihin. Jeesuksen rakastaminen on oikeastaan täysin päinvastainen
näkökulma. Keskitymme Häneen, meissä kasvaa ihailu, rakkaus ja halu ilahduttaa
Häntä. Tämä sydämen asenne toimii paremmin. Tulemme tehneeksi vähemmän
(itsellemmekin haitallisia) virheitä tai erehdyksiä, ja Pyhä Henki johdattaa
meitä kohti terveempää ja siunauksellisempaa elämää.
Haluamme toteuttaa elämässämme Jumalan tahtoa ja haluamme
tulla onnellisiksi. Kumpikin on oikea ja hyvä päämäärä. Mutta loppujen lopuksi
– ne eivät olekaan eri asioita.
Usko on paljon enemmän sydämen kuin pään asia. Eikä suhde
Jeesukseen ole joku oppi tai -ismi – vaan tosiaankin rakkausjuttu.
Pekka on Rovaniemen vapaaseurakunnan puheenjohtaja. Yhdessä
puolisonsa Leilan kanssa hän koordinoi paikallista New Wine -toimintaa. Lasten
ja nuorten asiat ovat tuttuja oman perheen lisäksi siviilityöstä.
