Viime vuosina olen harjoitellut uutta
tapaa julistaa hyvää sanomaa ihmisille. Perinteisesti ajatellaan,
että ensin syntisen tulee kuulla laki, jotta tarve evankeliumille
syntyy. Olen kuitenkin miettinyt, onko tilanteita jossa tämä
lähestymistapa saattaa johtaa meidät väheksymään evankeliumin
voimaa? Aivan kuin evankeliumi Kristuksesta ei itsessään olisikaan
riittävä voima, ”pelastukseksi jokaiselle joka uskoo.” Onko
sanomamme Kristuksesta niin vaisu, että meidän pitää aina ensin
kertoa huonot uutiset, jotta sen valossa evankeliumi alkaa vasta
oikeasti vaikuttaa hyvältä sanomalta?
Verkostossa (jumalanpalvelusyhteisössä
jossa palvelen) olemme alkaneet rukoilla ihmisten puolesta tavalla,
jota kutsumme DNA-rukoukseksi. Kysymme Jumalalta, mikä on se
alkuperäinen suunnitelma mikä Jumalalla on tätä ihmistä varten:
millainen on hänessä se ennen maailman luomista Jumalan sydämeltä
syntynyt Jumalan kuva, jonka tämä rikkinäinen maailma ja huonot
valinnat, ovat enemmän tai vähemmän vääristäneet tai peittäneet
alleen. Yleensä rukoilemme parin hengen ryhmissä henkilön puolesta
ja sitten jaamme ajatukset, jotka olemme saaneet.
Tällaisen rukouksen kautta Jumalan
rakkaus tulee ihmistä kohti välillä todella pysäyttävällä
tavalla. He havahtuvat siihen, miten yksityiskohtaisesti Jumala on
heidät suunnitellut. He käsittävät ehkä ensimmäistä kertaa,
että Jumala todella näkee heidät ja että hänellä on ihmeellisiä
ajatuksia juuri heistä. Kuten Daavid he ihmettelevät Jumalan
suurenmoista viisautta siinä miten heidät on tehty ja kuinka
suurenmoiset Isän ajatukset ovat heitä kohtaan. ”Kuinka kalliit
ovat minulle sinun ajatuksesi, kuinka suuri niiden luku!” parkaisi
Daavid kun hän sai vilauksen siitä, miten Jumala ajattelee hänestä
(Psalmi 139).
Samaa profeetallista rohkaisua voi
antaa myös ihmisille jotka eivät vielä usko. Juuri tänä aamuna
rukoilin erään ei-kristityn puolesta DNA-rukousta. En tuntenut
häntä lainkaan, sillä tapasin hänet ensimmäistä kertaa.
Jaettuani Herralta saamani ajatukset, hän liikuttuneena kertoi
minulle kuinka tunnisti niistä itsensä, mutta ei osannut kuvitella
kuinka hyvä ja kaunis on se kuva jonka Jumala maalasi hänen
eteensä. Vaikka hän syvällä sisimmässään tunnisti kaikki
kuvaamani piirteet, hän samalla tiedosti, ettei useinkaan kyennyt
elämään niiden mukaan. Jumalan visio hänen elämästään oli
kauniimpi ja jalompi kuin hän osasi odottaa. Samalla Jumalan hyvyys
alkoi välittömästi kutsua häntä parannukseen.
Puristeille siis tiedoksi, kun
rohkaisemme ihmistä ja kutsumme esiin aarretta mullan alta, alkaa
aarteen kauneuden edessä multa paljastua mullaksi. Meidän ei
tarvitse väheksyä syntiä, mutta Kristuksen evankeliumin valkeus
paljastaa sen mikä on pimeyttä. Ilosanoma Kristuksesta ei ole
menettänyt kauneuttaan ja vetovoimaansa. Se yhä tänäkin päivänä
mullistaa yksilön ja yhteiskunnan elämän Jumalan hyvyyden
vallankumouksella!
Petri Patronen