Luen aina välillä John Ortbergin kirjaa "Elämä, jota
kaipaan". Palaan kirjaan yhä uudelleen, koska se alleviivaa niin osuvasti
ja innostavasti, että meillä ihmisillä ei oikeasti ole erikseen hengellistä
elämää ja rinnalla jotakin toista elämää vaan yksi lahjaksi saatu elämä, jonka
jokaiseen kolkkaan Jumala haluaa kuulua.
John Ortberg vinkkaa kirjassaan aika veikeitä ja kokeilemaan
houkuttelevia tapoja harjoitella tekemään tilaa Jumalalle arkiseen päivään. Hän
kutsuu niitä hengellisiksi harjoituksiksi ja muotoilee mm. näin:
"Hengellinen harjoitus: mikä tahansa toiminta, joka auttaa minua saamaan
voimaa elää niin kuin Jeesus opetti ja antoi esikuvan." Esimerkkinä
mainittakoon harjoitus kiiretaudin vaivaamille: Kaupassa käydessäsi katso
tarkkaan, millä kassalla on pisin jono. Mene siihen ja päästä yksi henkilö
ohitsesi.
Liikun jonkin verran työmatkojani bussilla ja tunnustan,
että toisinaan olen tavattoman kyllästynyt itseeni matkustajana. Vaivun usein
omaan tylsyyteeni ja kiinnitän huomiota kanssamatkustajiin vain poimiakseni
kivan pukeutumisidean tai pannakseni merkille mielestäni mauttoman asun tai
kenties viitteitä jonkun henkilökohtaisen hygienian puutteista. Tarvetta olisi
mitä ilmeisimmin tehdä jotenkin Jumalalle tilaa tässä elämän kolkassa.
Joskus viime vuoden varrella tulin edellä mainitun kirjan
innoittamana keksineeksi leikin, joka teki matkoistani valoisampia ja
mielenkiintoisempia. Muistin sen taas, kun talvi vei polkupyöräni varastoon ja
päädyin pyryisenä aamuna jälleen bussipysäkille. Leikki menee näin: Katselen
muina miehinä ihmisiä bussissa ja kun katseeni pysähtyy johonkin
kanssamatkustajaan, mietin itsekseni, mikä mahtaa olla hänen herttaisin
luonteenpiirteensä, ominaisuus joka läheisiä eniten ilahduttaa ja rakentaa.
Toisinaan mieleen on juolahtanut myös rukous jonkun ihmisen
kohdalla ja aika usein olen huomannut tuntevani iloa tai myötätuntoa.
Arvelenkin, että leikkini saattaa toimia oikeaan suuntaan. Joka tapauksessa
bussimatkailuni on vähemmän tylsää tällä tavalla. Siksi rohkenen jakaa ehkä
hieman höpsön touhuni kanssanne. Kenties siitä voi olla iloa jollekulle
toisellekin bussissa mököttävälle.
Tarkennuksena lisättäköön, että leikkini on äänetön ja
muutenkin huomaamaton. Sopii siis hyvin meille uudessa porukassa vähän ujoille
taviksille. Tosin, olen alkanut haaveilla päivästä, jolloin saan suuni auki ja
sanottua jotakin sopivaa Jumalan hyvyyttä vieressä istuvalle
kanssamatkustajalle. Ehkä siihenkin olisi kehiteltävissä jokin leikintapainen?
Hyvää ja kokonaista elämää Jumalan kanssa siellä, missä
tänään kuljet!
Kirsi Jämsén
Jyväskylä