Alkuajan Korinton seurakunnassa oli syntynyt ongelma.
Seurakunta oli jakautunut puolueisiin. Kristityt määrittelivät
kristillisyytensä jostain vähemmästä, kuin juuri Kristuksen seuraamisesta.
Ihmiset ihannoivat eri saarnaajia ja julistajia jopa niin, että se synnytti
vihamielisyyttä niitä kohtaan, joiden mieltymykset olivat toisenlaisia. Toiset
olivat Apolloksen, toiset Keefaan,
toiset Paavalin ja vielä toiset oman esoteerisen ”Kristuksen” seuraajia.
Näemme tässä Korinton prototyypin ”heimolaisuudesta”, jota leimaa asenne, jossa
uskova määrittelee sen, mitä hän on, jostain vähemmästä, kuin Kristuksesta
itsestään ja hänen seuraamisestaan.
Korinton tauti on ollut näkyvissä koko seurakunnan tai
kirkon historian ajan. Sen laajetessa on syntynyt uskon sotia, jossa on otettu
oikeus vainota ja tuhota niitä, jotka kuuluvat toiseen ”heimoon”, jotka
kannattavat omista arvostuksistani poikkeavia näkemyksiä. Lisäksi on
tunnistettavissa vähempiä heimolaisuuden piirteitä, jotka ovat omalta osalta
heikentäneet sitä missiota, jonka Jumala on seurakunnalleen jättänyt. Niitä on esiintynyt asenteellisella
tasolla, jolloin niihin on saattanut olla vaikea tarttua. On ehkä hiljaa
ajateltu, että me olemme oikeassa, muut muuttukoon. On koettu, että näihin
asenteisiin ei ole tarvinnut puuttua. Tällaista heimolaisuutta voivat olla olla
erilaiset ”laisuudet” ja ”läisyydet”, kuten vapaakirkollisuus tai muu
kirkollisuus, jossa uskova määrittelee itsensä jonkin ”läisyyden” kannattajaksi
ja näin tehden määrittelee jonkun toisen ulkopuolelle. Jopa oman liikkeemme
sisällä tämä heimolaisuus on esiintynyt sellaisina tärkeinä pidettyinä
seikkoina, jotka ovat estäneet aidon yhteyden liikkeen sisällä. Koimme
tällaista Korinton taudin, heimolaisuuden, ilmentymää erityisesti 1970-luvulla.
Heimolaisuus ammentaa voimansa ja motivoituu toimintaan
jostain vähemmästä, kuin Kristuksen seuraamisesta ja hänen ainoan
kunnioittamisesta. Se on kapeaa ja tunkkaista katsomusta, jonka vastakohtana on
Valtakunta-asenne, jossa keskus säilyy kirkkaana, mutta jossa reuna-alueilla
löytyy laajaa hyväksymistä ja toisen näkemysten kunnioittamista. Paavali torjuu
heimolaisuuden Valtakunnan kannalta vahingollisena asenteena ja haastaa
ykseyteen yhteisen keskuksen Herran Jeesuksen ympärille.
Miten tunnistaa heimolaisuuden esiintymisen? Heimolaisuus
ammentaa voimansa totutusta sitä kyseenalaistamatta. Heimoalaisuus määrittää
olemassaolon historiasta ja etsii samalla tavalla ajattelevien seuraa ja kokee
siinä turvallisuutta, samalla arvostellen toisenlaista ajattelutapaa.
Heimoalaisuutta on esiintynyt monessa muodossa. Vaikka
pohdinta tästä on vielä jossain määrin epäkypsää, tuon huomioitani esille.
Näyttää siltä, että jotkut seikat, joita olemme pitäneet itsestään selvinä,
jopa välttämätöminä, ovatkin tarkemmassa tarkastelussa aiheuttaneet paljon
jakautumista ja pahaa vuosisatojen aikana. Esimerkkinä tällaisista voidaan
ottaa uskontunnustukset ja tunnustuskirjat, joiden tarkoituksena on kiteyttää
uskomme sisältöä ja olemusta. Tähän asti hyvä, mutta kun nämä tunnustukset
laitetaan keskukseen Kristuksen sijaan ja niiden mukaan määritellään sisällä
olevat ja ulkopuolella olevat, saavat ne paikan, joka ei niille kuulu. Otettakoon esimerkiksi yksi vanhan
kirkon uskontunnustuksista, Athanasium, joka alkaa sanoilla ”Sen, joka tahtoo
pelastua, on ennen kaikkea pysyttävä yhteisessä kristillisessä uskossa. Sitä on noudatettava kokonaisuudessaan
ja väärentämättä. Joka ei niin tee, joutuu epäilemättä iankaikkiseen
kadotukseen.” ja päättyy ”Tämä on yhteinen kristillinen oppi. Se joka ei usko
sitä vakaasti ja vahvasti, ei voi pelastua”. Tällaisten kirjoitusten perusteella on tehty mitä
hirvittävimpiä tekoja, joita kirkon historiasta saamme lukea. Uskon sisältöä on
välttämätön pohtia ja opettaa, mutta oman opetuksen kanonisointi alkaa toimia
Valtakunnan kokonaisuutta vastaan. Se on heimolaisuutta, jonka Paavali
kirjeessään torjuu.
Kaikki opillisuuden ja oikeassa olemisen korostus ja
vaatimus sen omaksumisesta on tätä heimolaisuutta, joka kaventaa jotain siitä
kaikesta rikkaudesta ja näkökulmien moninaisuudesta, joka sisältyy Jumalan
valtakuntaan. Sukua tälle ovat myös pyrkimykset yhtenäistää
jumalanpalvelustavat, musiikkimaun kanonisointi ja muu sellainen, joita
saatamme pitää tärkeänä ja luovuttamattomana. Ehkä naurettavimpana esimerkkinä
tästä on reilun vuosikymmenen kestänyt kiista hengellisen laulukirjan tai
kalvojen käytöstä jumalanpalveluksissamme. Siellä missä erityispiirteitä
korostetaan ja tehdään niistä luovuttamattomia, alkaa elämä kapeutua ja visio
Jumalan valtakunnasta hämärtyä.
Valtakunta-asenne
Valtakunta-asenne lähtee ajatuksesta, että ainoastaan
Kristus on keskuksessa. Häntä ei voi vaihtaa. Evankeliumi hänen pahan valtojen
voitostaan on sama. Kaikessa on
kysymys hänen tahdostaan ja hallintavallastaan. Uskon ytimessä on opin ja
käsitysten yläpuolella oleva persoona. Valtakunta-ajatus on laaja. Siinä on
tärkeä se, että kuuluu kansaan, joka on matkalla samaan päämäärään saman
johtajan alaisuudessa. Meidät on Kristukseen kastettu.
Valtakunta-asenne edellyttää tietoista jatkuvaa asenteen
tarkistamista ja muutosta, koska olemme luonnostamme heimolaisia. Siinä missä
heimolaisuus on kapea-alaisuutta ja me-henkistä, valtakunta-asenne on raikasta
ja avaraa. Siinä missä heimolaisuus määrittyy jostain vähemmästä, kuin näystä
Jumalan valtakunnasta, valtakunta-asenne näkee kokonaisuuden – se hyväksyy ja
iloitsee kaikesta moninaisuudesta ja rikkaudesta, joka syntyy erilaisuudesta
ykseydessä, jossa keskuksena on Jeesus Kristus. Seurakunnassa se iloitsee
aidosti erilaisuudesta, jonka Pyhä Henki synnyttää jakaen kullekin armoansa niin
kuin tahtoo. Siinä missä heimolaisuudella on taipumus synnyttää kopioita,
valtakunta-asenteen vallitessa syntyy tilaa uusille tavoille ilmentää sitä
kaikkein tärkeintä – Jumalan valtakunnan todellisuutta.
Valtakunta-asenne edellyttää myös uutta näkemystä kodista –
seurakunnasta. Siinä missä käsitys kodista on muodostunut yhteisestä
historiasta tai ulkonaisesta; tutuksi ei tulleista tavoista, valtakunta-asenne
etsii ajanmukaista olemisen kulttuuria kyetäkseen vaikuttamaan omassa ajassa. Valtakunta-ajatus haastaa dynaamisiin
suhteisiin, jossa koti on syvien ihmissuhteiden muodostama yhteys – ei vain
paikka johon kokoonnutaan – ei edes kirkkorakennus. Valtakunta-asenne heijastaa
ajatusta, että koti on vanhempien suhde – ei yhteinen huoneisto tai talo. Seurakunta
on siellä, missä Kristus on läsnä Henkensä kautta. Muinaisen Jerusalemin
temppelirakennuksen oli tuhouduttava, jotta jouduttaisiin rukoilemaan ”hengessä
ja totuudessa”, jotta sisältö voittaisi muodon. Tämä oli skandaali
heimolaisille, mutta voitto Jumalan valtakunnalle.
Valtakunta-asenne edellyttää pääasioiden erottamista
sivuasioista. Raamatun ajan fariseukset olivat heimopäälliköitä. Heille
sivuseikat, mitättömyydet ja muodot olivat tärkeitä. He etsivät niistä elämää.
Tämä sama on jatkunut edelleen juutalaisuudeksi kutsutussa perinteessä ja
vallannut alaa myös Jeesuksen synnyttämässä ekklesiassa – kirkossa. Olemme
uudelleen rakentaneet temppelimme (kirkkomme) unohtaen Jeesuksen opetuksen
totisesta rukouksesta ja jumalanpalveluksesta. Muoto on tullut tärkeäksi
sisällön sijaan. Valtakunta-asenne edellyttää muodon ja sisällön erottamisen
kykyä. Tällöin ei tule merkitykselliseksi, mitä lauluja laulamme, mistä
opuksesta ja millä nuotilla, vaan sydämen asenne, jota voidaan ilmaista tänään
näin ja huomenna noin.
Alkuseurakunnalle riitti uskontunnustukseksi se, että Jeesus
on Herra, muu oli vaihtotavaraa. Jeesuksen Herraus toteutui Pyhän Hengen
todellisen vaikutuksen kautta. Oli
yksi usko, yksi Herra ja yksi kaste. Tärkeää ei ollut kasteen muoto, vaan uusi
elämän Kristuksessa.
Siellä, missä valtakunta-asenne vallitsee, on vapaus.
Ihmiset kaipaavat elämää ja vapautta. Heimolaisuus tarjoaa valmista pakettia.
Sen piirissä elämä kapenee. Siksi sinne missä tarjotaan elämää, jossa
ainoastaan Kristus on keskeisenä – Valtakunnan laajojen horisonttien elämää –
tulvivat elämän janoiset ihmiset vielä tänäänkin.
Simo Lintinen on Suomen teologisen opiston rehtori ja asuu
vaimonsa Helenan kanssa Tammisaaressa. Heillä on neljä aikuista lasta ja 5+
lastenlasta. Simo puhuu itsestään erään laulun luonnehdinnan mukaan ”Mä oon
Valtakunnan työmies, kuninkaalle työtä teen – kuninkaalle tietä myös sun
sydämeen”. Simo on myös New Wine Finland -verkoston johtaja.
