Pekka Valmari
Lukuisten vitsien
teemana on, mitä Pyhä Pietari Taivaan portilla vaatii tai kenet sisään
pyrkivistä hän valitsee. Portille tulo voi välillä käydä monen kristityn
mielessä muutenkin.
Periaatteessa tiedämme
hyvin, mihin pelastus perustuu: Jeesuksen ristillä ansaitsemaan sovitukseen.
Aina. Siihen ei voi lisätä mitään – vaikka toisinaan voi tuntua, että pitäisi.
Portilla kohdataan
muutakin. Paavali kehotti Korintin uskovien riitaisaa joukkoa rakentamaan
elämäänsä heikkojen tapojen sijasta kestävästi – ja ehkä myös toisiaan. Työn
laatu ei ratkaise pelastumista, mutta silti sillä on merkitystä, myös
rakentajalle (1 Kr 3). Taakse jääneen elämän puutteet ja toisille aiheutunut
kipu tuntuvat tuskallisilta silloin kun näkee, ettei niin olisi tarvinnut
käydä.
Miten sitten jatkaa?
Varsinkin, jos yritettyään huomaa, ettei tarvittavaa viisautta, kykyä tai
hyvyyttä ole – eikä aina haluakaan? Alitajuisesti ja selvempänäkin ajatus
Portilla käytävästä keskustelusta voi olla kiusallinen.
Mitä pitäisi tehdä?
Hyvän aikaa uskossa
oltuanikin pelastus yksin armosta oli selvä asia teoriassa – mutta
riittämättömyyksiini törmätessä huomasin yrittäväni remonttia suorittamalla.
Eikä se toimi. Lopulta tuntui, ettei voi kuin laskea rimaa. Mutta ei kai se
voinut olla Jumalan suunnitelma?
Jeesuksen käskyn
mukaan rakkauden on oltava kaiken toimintamme motiivi – velvollisuus tai mikään
muukaan ei riitä (Mt 22): "Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko
sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja
tärkein”– koska se sisältää kaiken muun ja tuo meihin puuttuneen halun ja kyvyn
hyvään. Jumalan rakkaus, mekanisminaan meidän vastarakkautemme siihen, saa
meissä aikaan kasvavan muodonmuutoksen.
Kun rakastaa, haluaa
tuottaa hyvyyttä ja iloa rakkautensa kohteelle – se on kaukana
velvollisuudesta. Varsinkin silloin kun rakkauden kohteena on täydellisen
rakastava, armollinen ja läheisyyttämme kaipaava Jumala. Jos ja kun emme koe
näin, elämme pahassa väärinkäsityksessä.
Jotta voi rakastaa, on
voitava luottaa. Jos pelkäämme Jumalaa, voimme antautua Hänelle aluksi
pienemmin askelin. Sitä mukaa kuin uskallamme, saamme ”maistaa ja katsoa Herran hyvyyttä!” (Ps
34:9). Luottamus kasvaa, ja sen myötä rakkaus Jumalaan. Rakkaus karkottaa pelon,
ja Jumalan läheisyydestä tulee houkuttavaa. Niin on tarkoituskin, jopa
koukuttavaa. Muuan Asaf sanoi: ”Minun onneni on olla lähellä Jumalaa (Ps
73:28).
On kiusallista, oikeastaan
farisealaista kirjoittaa tätä blogia. En ole perillä tässä. Matkaa on, ja liike
ymmärrykseen nähden hidasta, töksähtelevää. Mutta ratkaisun avaimet ovat
löytyneet, ja pelottamisen sijasta suunta houkuttaa.
Taivaan portilla ei
taideta kysyä, ”Mitä sait aikaan?” – vaan ehkä, ”Paljonko rakastit?”
| Pekka Valmari
valmarit(ät)gmail.com
Pekka on Rovaniemen Vapiksen pj. Yhdessä puolisonsa Leilan kanssa hän koordinoi paikallista New Wine -toimintaa. Lasten ja nuorten asiat ovat tuttuja oman perheen lisäksi siviilityöstä. |
