Silmät raottuvat vähitellen, himmeä valo hiipii nahkaverhojeni lomasta vinttikamarini
verkkokalvoille. Havahduin herätyksen ääneen. ”Jaha, on siis koittanut aamu”,
ajattelen, haukottelen ja käännyn laittamaan herätystä pois päältä.
Kääntyessäni havaitsen kutsumattoman vieraani majailevan edelleen Pyhän Hengen
temppelissäni. Kipu muistuttaa olemassaolostaan, kun kampean itseäni istumaan
ja saan herätyksen pois päältä. Yön levottomuus väistyy ja tajunnan valo
lisääntyy vanhan energiansäästölampun vauhdilla. Huokaisen, nousen varovaisesti
ylös ja lähden harkituin askelin alakertaan. Laitan kahvin tippumaan ja
puuroveden kattilaan.
Kaverit ovat kertoneet, että neljäkymppisen normaaliin
heräämiseen kuuluvat pienet kivut tai kolotukset. Jos niitä ei ole, niin
pitäisi olla huolissaan siitä, että onko enää elossa ollenkaan. Joku tosi
hurskas on lisännyt, että kolotuksista voi kiittää Jumalaa elämän merkkinä.
Viimeiset kuukaudet olen saanut joka aamu täyden varmuuden siitä, että olen
elossa – väkevästi elossa. Kivuista kiittämisessä olen vasta alkeissa, jos
niissäkään. Pyhitys on tässäkin vielä kesken… enkä sitä paitsi halua alistua
kipuun. Jumala ei rakkaudessaan halua lastensa kärsivän, vaan tahtoo pelastaa
ja parantaa. Niin Jeesus ainakin teki täällä kulkiessaan. Ja hän on sama eilen,
tänään ja iankaikkisesti.
Mietin kuluneita kuukausia. Marraskuussa tehtiin akuutti
selkäleikkaus, selkärankaa viistettiin ja hermot jumittanut tyrä saatiin
kokonaan pois. Leikkaushaava on parantunut hyvin, mutta oikean jalan hermojen
vertyminen ja palautuminen ovat ottaneet aikaa. Hermoja ei kannata menettää
missään asioissa, sillä niiden palautuminen on hidasta. Toivottavasti
selkärangan viistäminen ei tehnyt minusta selkärangatonta, ajattelen ja
hymähdän itsekseni. Katson ulos – pakkasta. Vilkaisen kahvinkeitintä – toimii
ja puurovesi kiehuu, hiutaleet joukkoon. Muut kömpivät alakertaan. Kiitos
Jeesus näistä rakkaista ja kaikista meitä kannattelevista esirukouksista.
Aamupalapöydässä hymyilen katsellessani puuroa syövää pikku
motivaattoriani ja personal traineriani. Haastoin hänet ensi kesänä
juoksukilpailuun. Siinä on kirkas
tavoite. Voitto on jo siinä, että kisa pystytään järjestämään. Aamupalan
jälkeen tarkastetaan koulureppu ja huolehditaan kaikista tarpeellisista
aamutoimista. Sitten lähdetään kävelemään kohti koulua. Samalla elämän
koulumatkalla ollaan molemmat Isän lapset, mutta eri vaiheessa. Puolessa
välissä matkaa halataan, personal trainer heiluttaa kättään ja lupaa soittaa,
kun lähtee kävelemään kotiin iltapäiväkerhosta. Lupaan kävellä vastaan ja näin
yhdessä huolehdimme kahdesta päivän kolmesta kävelylenkistä. Palaan kotiin.
Vaimo lähtee töihin, minä en vielä muutamaan viikkoon.
Juon aamukahvia vielä vähän, otan särkylääkkeet ja asetun
puoli-istuvaan asentoon sohvalle. Suostun Jumalan rakastettavaksi, en esitä
mitään, tunnustan ne asiat, jotka vaivaavat ja tiedän ettei minua hylätä
koskaan. Hymähdän, kun tunnen ”elämän merkkien” hyppivän kehossani. Kristus
minussa kukistaa kerran kaikki kipuni ja sairauteni. Todellinen elämä murtautuu
esiin kivusta huolimatta ja kivun keskellä. Kerran kaikki kipu, vajavuus,
sairaus, kuolema ja pelko on kukistettu, jo tässä ajassa, mutta täydellisesti
siinä tulevassa. Avaan Francis
MacNuttin kirjan Sinun parantajasi. Kivut ovat jo sen verran väistyneet, että
jaksan vähän lukea.
Selkäsairaana parantumista käsittelevien kirjojen lukemiseen
tulee uudenlainen näkökulma. Jos ajattelemme sairautemme Jumalan antamana
ristinä, jota kunnon kristitty tulee kantaa vaikka hampaat irvessä, niin
ainakin minulle tulee orpo olo. Sairaana en jaksa hirveästi tsempata tai
puristaa itsestäni uskoa. Jos tajuamme, ettei sairauden antaja tai lähde ole
Jumala, niin sairauden keskellä on toivoa. Sairaus voi olla Jumalan sallima ja
tällöin Hän saattaa tämänkin pahan kääntää hyväksi tai käyttää sitä
tahtomallaan tavalla. Toisinaan sairastumiselle ei ole mitään tiedostettavaa
selitystä tai syytä. Syntisyydellä ei voi selittää kenenkään sairastumista. Jos
sairastumme, niin taistelemme sitä vastaan kaikin keinoin. Hakeudumme
lääkäriin, käytämme Jumalan antamaa viisautta leikkausten ja lääkkeiden muodossa
sekä turvaudumme esirukouksiin ja harjoitamme Jumalan läsnäoloa. Emme alistu
sairauteen, vaan turvaamme Jeesukseen. Emme ole yksin käy miten käy.
Kummallista on ollut kokea annettua syvää rauhaa kipujen
keskellä. Rauhan ruhtinas on antanut rauhallisen mielen kaiken keskelle. Pelkoa
en ole juurikaan tämän koulumatkan varrella kokenut. Täydellinen rakkaus on
karkottanut pelon. Kipeä kroppani on edelleen Pyhän Hengen temppeli, vähitellen
toipuva sellainen. Puoli-istuva asento tuntuu toimivan hyvin, silmäluomet
alkavat painaa, tajunnan valo hiipuu ja tiedän kohta nukahtavani. Jossain
mieleni sopukoissa viipyilevät sanat:” Jos elämme, elämme Herran omina, ja jos
kuolemme, kuolemme Herran omina. Elämmepä siis tai kuolemme, me kuulumme
Herralle.” (Rm. 14:8)
Mikko pitää itseään Jumalan juoksupoikana, aviopuolisona ja
yksinkertaisena isänä. Mikko palvelee Kristusta Rekolan seurakunnan
kirkkoherrana Vantaalla. Hän haluaa auttaa seurakuntaa ja sen jäseniä kuulemaan
Jumalan ääntä ja ottamaan käyttöön Herran antamat lahjat sekä elämään ilon
pilke silmissä.