Me tykkäämme puhua muutoksesta, eikö niin? Esimerkiksi,
tiedän olevani 20 kiloa ylipainoinen. Tiedän sen vaikuttavan huonosti
terveyteeni, varsinkin kun ikää karttuu. Olen saanut monia oivalluksia siitä,
miten painonpudotus onnistuisi. Olen siitä paljon keskustellut ystävieni
kanssa. Mutta ... paino ei oivalluksista tai keskusteluista ole pudonnut
juurikaan.
Nuoruudessani oli seurakuntapiireissä käytössä eräs tärkeä
kysymys, mikä erotti "tosiuskovat" taviksista: "Uskotko
armolahjoihin?". Käytännössä sillä ei välttämättä ollut mitään tekemistä
armolahjojen kanssa vaan enemmänkin viitattiin tiettyyn tyyliin toimia. Niin
tai näin, pelkästään armolahjoihin uskominen ei riitä. Ellemme käytä lahjoja,
ne menettävät merkityksensä meidän ja seurakuntamme elämässämme. Vaikka kuinka
niihin uskoisimme, vasta lahjoja käyttäessä näemme niiden synnyttämää hedelmää.
Olen osallistunut satoihin hengellisiin tapahtumiin, seminaareihin
ja konferensseihn, jossa on puhuttu uudistumisesta ja sen välttämättömyydestä.
Ja jotenkin minusta aina tuntuu, että kun kuuntelen näitä puheita, keskustelua
uudistumisesta, pohdin muutoksen tarvetta, saan jonkun oivalluksen; minusta
alkaa tuntua, että muutosta tapahtuu .... Mutta sitten tule arki. Tajuan, että
se on ollut vain tunnetta, mikä on jotenkin kummallisella tavalla vaikuttanut
jotenkin todelliselta. Jopa näin todelliselta, että kuvittelin muutoksen jo
tapahtuvan. Mutta muutos ei ole
muutosta ennen kun tapahtuu muutosta.
